Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.
Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistöjen vehreässä Bithyniassa on kaupunkikin meren heleällä rannalla, kirkas valkea kaupunki, edessään meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selkeänä ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylvästöineen heijailevan veden peilin edessä kuin vetten helmasta silmään, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silmään sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylhäisten pilaristojen sävellyttävä korallinen näky, mutta sen meren edessä heijailevan kaupungin takana häämyilevät vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmeinä aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ikäänkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliinsä. Claudiopolis, heleä ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen sylissä, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ympärillä läikkyvät Bithynian metsät, ja metsistä huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selkeäpiirtoisen kaupungin ylitse. Niin siellä ihminen, kun katselee pylvästöjen ylenevää rauhaa ja temppelien tyyntä ja syvää lepoa pilaristoillaan, itsekin ikäänkuin herää tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ikäänkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylmäksi oloksi, otsa ja rinta päilyvänä lepona, mutta samassa hengittää taas sitä tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja näkee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-läike antaa ikäänkuin samean, huuruissa kylpevän värivaipan, ja sielu valahtaa siitä rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan läikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herkähtää.
Bithyniassa, ruusujen ja hämärtävien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilinsä edessä, mutta jonka ympärillä metsien ja lehdikköjen salaperäinen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.
I.
Antinous pitää otsaansa kätensä varassa, istuu kivellä, kyynärpää polvea vastaan ja tuijottaa metsään, metsän syliin.
Siinä se metsä häilyy tummuutena yllä ja ympärillä. Puut nousevat, ylenevä runko ylenevän rungon takana, taampana häviää kaikki sulkeuvaksi himmeyden seinäksi ympärillä, yllä kattaa latvojen läpinäkymätön lehvistö metsän umpinaisen salin. Siinä jalkojen edessä luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelmeäkalvoisessa kuvastuksessa näkee liikkumattoman hiljaisen metsän toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset köynnökset hinteloina riippuvat vettä kohden ja ikäänkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyörryttävänä hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo metsä, silmä hukkuu toistensa taakse häviäväin runkojen seisontaan, joka etäämpänä ja etäämpänä tihenevänä seinänä sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ympäriltä, yllä huumenevat aistit taajan elävän lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yllä ja levittäytyy ympärille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ympäriltä.
Umpinaista on siinä metsässä, ja raskaana lumoavana hämärryksenä tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen metsän näkemiseen ylt'ympärillä. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen välillä on raskas häilyäväin köynnösten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen höyry ihmistä. On niinkuin metsän suljettu umpinainen hämärrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsestään ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman metsän seisonnaksi.
Antinous istuu, kätensä lamauvina, ja tuijottaa, mitään yksityistä havaitsematta, metsän lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levittäytyy hänen mielensä ylle. Koko se metsä tulee kuin yhtenä tuntona hänen sieluksensa, hän tuntee silmillään yhtä haavaa ylenevät puunrungot ympärillä ja metsän hämärän seisovan sisustan, jossa lehvistö hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin hämärtäisi veressään jokainen lehden liikunta ylhäällä puussa ja ikäänkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen näky tuntuisi lämpimänä sykähdyksenä veressään. Yhtähaavaisena liikkuvana väriusvana läikähtelee koko ympäröivä metsä hänen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko hänen olonsa.
Niin valahtuu ihminen kuin metsäksi ympärillä. Verta varjostaa ja värjää metsän hämärä ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on metsän umpinaisena kuvana läikähtelemistä. On kuin hukkuisi mieli kukkasten hämäräksi punaksi tai kuin puhkeisi metsän hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myötä ympärillään. Omassa itsessään tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silmän tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen väripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen metsän suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja värien uiskentelemista. On siinä metsän keskellä kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa metsän koko elämä värehtii.
Niin istuu Antinous metsässä, sielunsa metsäksi liikkuvana. Silmänsä lepäävät metsässä, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ympärillä, kätensä ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lepäävät auenneiksi herpouneina siinä. Silmänsä, kun hän katsoo sinne metsien väriin, suurenevat ja tummenevat hetkittäin äkillisesti ja samassa puhkee rinnastaan pidättyvä huokaus, kuin olisi hänessä puhkeemassa halu hälvetä itsestään siksi kaikeksi ympärillä. Rajatonna uumoilee metsä yllänsä ja kasvien verenä lainehtii maa ja ilma.