Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen, niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.

Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista, jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä, missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.

Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih, sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani: missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte … sitte janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa. Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä. Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.

Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja, sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso, tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana, tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani nousee … oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti minun sisälleni valut. Vielä … minä hengitän. Minä annan vasemman jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani, minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini, valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta, jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni avata.

II.

Mitä minä halaan, ja mitä minun sydämeni käsittää? Katso, siinä on kuin valkea, ja se polttaa ja ajaa. Vaikka minä meren kylmään syliin itseni kätkisin, missä syvä viileys minun rintaani syleilisi, ja vaikka minä vuorten korkeimmalle kukkulalle nousisin, missä paljas Jumalan taivas minun ympärilläni valkenisi, ja missä rinnan hengitys keveästi kävisi, niin yhtä kuumaksi jäisi minun rintani pakotus ja yhtä synkästi kävisivät minun mieleni aallot. Sillä minun ylleni on yö ripustettu, ja minun mieleni takana kohisee, ja se kohina on niinkuin myrskyn kohina, joka lähestyy.

Minä olen kuningas ja minä olen mahtava kuningas. Ja minä olen nähnyt unta, että maan piirin kaikki kansat minun eteeni polvistuisivat, ja kun minä sitä suurta unta olen nähnyt, niin olen minä vienyt sotajoukkoni, joiden paljous on ollut, niinkuin suuren ja nousevan meren tulo, minä olen vienyt ne, ja suuret kuninkaat lyönyt ja ruhtinaat lannistanut ja mahtavat kansat alamaisikseni tehnyt, ja minä olen vaeltanut erämaitten toiselle puolelle, ja niiden kansojen tykö kulkenut, jotka maailmojen ääressä asuvat, ja joiden nimiä ei minun isilleni mainittu ole.

Sillä minun mieleni on ollut kuin juopumus, ja maat minä olen houreillani täyttänyt, eikä ole rantoja minun mieleni haluilla ollut, eikä määrää minun käteni voimalla. Mutta kauemmas on minun mieleni lentänyt ja rajatonta minun uneni ovat palaneet. Sillä suuret ja pauhaavaiset meret, joilla ei rantoja ole, ovat auenneet minun eteeni, ja taivaaseen asti ulottuvat vuoret ovat minun tielleni nousseet, kun minä sotajoukkoineni vaeltanut olen, ja niitten eteen olen minä pysähtynyt ja palanut.

Sillä kun minä meren rannalle tullut olin, ja kun se rannattomassa sinessä minun silmääni astui ja minun edessäni heilui ja kohisi, niin ajoin minä hevoseni, jolla minä istuin, ulos sille niemelle, joka kauimmaksi ulos meren syliin meni, ja kun hevonen tahtoi seisahtua, niin löin minä sitä ja pakotin sen ottamaan jonkun askelen ulos mereenkin vielä, niin että se seisoi polviinsa asti vedessä, ja että suolaiset pisarat hyrskähtelivät minun kasvoilleni. Siellä minä seisoin päivän ja yön, enkä minä edessäni muuta nähnyt kuin suuren meren ja taivaan sen päällä, ja minä luulin rintani ratkeevan, kun minä sitä merta kuuntelin. Minä seisoin siinä ja annoin tuulen lakata ja jälleen herätä, ja vasta kun uusi aamu valkeni ja aurinko nousi vedestä ylös, revin minä itseni vallalleni ja käänsin hevoseni ja ajoin pois; enkä minä sinä päivänä silmiäni ylös maasta nostanut, ja minun vasen käteni pysyi rinnan päälle painettuna.

Ja toisen kerran kulki minun tieni vuorien juurille, jotka taivaaseen asti minun edessäni kasvoivat, niin että niiden hämärät harjat pilvien taa minun silmistäni peittyivät, ja että minä niiden juurella seisoin niinkuin maahan viskattuna. Siinäkin minä kauan seisoin ja vapisin itsessäni. Minä näin, kun ne vuoret minun edessäni harmaassa yössä seisoivat, ja olivat lyijynjäykät, niin että minun sydämeni oli runneltu, kun minun silmäni niihin liittyivät, ja sitte minä näin ne taas, kun aamu valkeentui ja helottava aurinko nousi ja niiden huippujen lumikirkkaus minun silmiini tulvi, kun ne uiskentelivat ylhäällä sinisen taivaan keskellä. Minä seisoin ja imin itseäni siinä, ja minä ihmettelen, ett'eivät siivet minun olkapäistäni puhjenneet, sillä minun haluni minussa oli syvä niinkuin meren viileä pohja, ja minä halasin korkeudessa mukana olla, niin että minä halajoimiseni alla kärsein.