Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei myöskään ole varsin huomattavakin veren ja rodun erivivahteisuus näiden kansamme kahden pääryhmän välillä. Edellytettynä kuten eräät kieli- ja esihistorialliset seikat antanevat aihetta olettamaan, että länsisuomalais-hämäläiset ovat saapuneet maahamme Virosta, savolais-karjalaiset taas idästä ja kaakosta, niin ovat länsisuomalaiset sekä aikaisemmilla että nykyisillä asuinsijoillaan joutuneet monipuolisiin, elokkaisiin ja kestäviin kosketuksiin germaanisten kansanheimojen kanssa, kun taas savolais-karjalaiset ovat olleet yhtä eloisan ja kestävän vaikutuksen alaisina slaavilaiselta taholta. Länsisuomalaisen kansa-aineksemme sekä verellistä että sivistyksellistä germaanistumista jo historiantakaisina aikoina tehostaa vielä se seikka, että uudemman esihistoriallisen tutkimuksen mukaan nykyisen länsisuomalaisten asuma-alueen pohja-asutus on ollut germaaninen, joka nähtävästi rauhallista tietä vähitellen on sulautunut tulokkaisiin. Kun vielä ottaa huomioon varsinaisen historiallisen ajan tapahtumat, jolloin länsisuomalainen asutus jatkuvasti on sulattanut itseensä runsaasti ruotsalaista rannikkoasutusta, samalla kuin itäiset kansaheimomme alinomaisten sotien ja niiden seurauksien vuoksi tuontuostakin ovat saaneet vahvoja venäläisiä veriannoksia sulatettavikseen, niin lienee oikeutettu väittämään, että länsisuomalaishämäläinen heimo on vahvasti germaanisesti väritetty, kun taas itäsuomalaisessa laatusävyssä kuvastelee melkoisesti slaavilaisia luonnepiirteitä.
Ero itä- ja länsisuomalaisen kansanluonteen laatusävyssä onkin jotenkin sama kuin on ero slaavilaisten ja germaanisten yleispiirteisten luonnesävyjen välillä: toisaalla verrattain avoin herttainen elokkuus ja välittömyys, toisaalla jäyhempi, karumpi sulkeutuneisuus. Itäsuomalaisissa henkisesti liukuvampaa, antoisampaa, mutta höllempää valmiutta, syttyvää, mutta ylimalkaista innostelua ja harrastelua, juoksevaa sanavalmiutta ja -vuolautta, kun on kysymyksessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu, mutta laimea, mieto, herpoutuva tartunta silloin, kun on kysymyksessä kouraisu asialliseen, henkiseen tai aineelliseen todellisuuteen ja tämän arkisen todellisuuden kärsivällinen muodostaminen tahtovan mielikuvituksen mukaan. Länsisuomalais-hämäläisissä taas henkisesti niukempi ja karumpi, näköään vaatimattomampi, mutta todellisempi, koottu, kohdistuva ja tarmokas hengenlaatu, sisäänpäinkääntynyt, niin sanoakseni asialliseen täsmällisyyteen sitoutuva mielikuvitus, juro, tiukka, sanojen ja liikkeiden liioittelua välttävä, melkein askeettisesti kuivakiskoinen ja koruton asiallisuus.--Kirjallisuudessammekin näkee tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa, väljää karjalaisuutta elävimmästi ja loistoisimman Kalevala, kun taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman länsisuomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös [[1]] ja Aleksis Kiven runous.
Tämä luonnesävyjen ero on jokaiselle kansallista elämäämme myötäelävälle kiistämätön. Onpa tämä vastakohtaisuus niin tuntuva, että melkein yksilöä myöten voi päätellä, kummanko heimon katsomustavat ja tunnesävy asianomaista henkilöä vallitsevat, ja että koko julkisessa yhteiselämässämme voisi vainuta ja seurata itä- ja länsisuomalaisten mielialasuuntien ja -virtailujen vuorottelevaa voitollepääsyä.
Nyt on--kuten jo huomautin--vanha ruotsinkielinen sivistyksemme ratkaisevassa määrässä muodostunut länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa edelleen vahvasti tämän alkuperänsä väriä, samalla kuin uusi nouseva suomenkielinen sivistys melkein liika hallitsevasti on perinyt määrääviä laatupiirteitä ja väriä savolais-karjalaiselta henkipohjalta. Sitenpä joutuu näiden kansamme kahden pohjalaadun eroavaisuus ja sen aiheuttama vieroksuva suhtautuminen vielä tehostamaan jo erikielisyyden synnyttämää juopaa kummankin sivistyneistömme välillä ja yhä vahvistamaan sitä harhakäsitystä, että ruotsinkielisen sivistyneistömme muka kansallisesti vieraana on vieroksuttava Suomen kansaakin.
Sivistystasojen kehitysero ja eri heimoilta peritty luonnesävyn ero ovat yhtyneinä tilapäisten historiallisten olosuhteiden aiheuttamaan kielieroon virittäneet ja juurruttaneet kummallakin puolella mieliin sen, näissä olosuhteissa läheisen ja luonnollisen vaistoharhan, että erikieliset sivistyksemme muka edustaisivat myöskin eri kansallisia ja rodullisia hengenlaatuja, että ruotsinkielinen sivistyksemme olisi laadultaankin meille aivan vieras muodostuma, josta eroittautuminen on kansallisen suomalaisen sivistyksen elinehto, ja että ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme eristäytyminen suomalaisesta yhteiselämästä merkitsisi tämän sivistyneistön heräämistä ja selkeytymistä omaan kansallisrodulliseen itsetajuntaan.
Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin, niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen toisistaan. Niin totta kuin kukka kuoleutuu, jos se irroitetaan varrestaan, ja niin totta kuin juuren on vaikea uudestaan versota, jos siltä sen varsi katkotaan, niin totta vuotaa kuiville jalointa Suomen verta, jos se, minkä vuosisatainen yhteinen kasvaminen on luonut, viilletään toisestaan irti. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ei surkastumatta voi tätä eroittumista, tätä kansallisesti juurettomaksi joutumista kestää, ja kipeän, vaikean, vaikk'ei aivan yhtä korvaamattoman vamman saa Suomen suomalainen kansapohjakin kestää, jos siltä menee kansallisesti menetyksiin se korkeamman henkisen viljelyksen ase, jonka sukupolvien ja vuosisatojen työ sille oli valmiiksi hionut.
[a] ]
RUOTSINKIELINEN SIVISTYKSEMME JA RUOTSINKIELINEN SIVISTYNEISTÖ
[a] ]