Parsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä valkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä haihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.
Kuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee ilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava, eikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?
III.
Hiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä, keveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.
Parsifal hämärässä salissa on värähtänyt seisomaan. Seisoo kuin varjon hälveviiva, seisoo hämärään haihtuvana, kätensä rinnalla, silmänsä kasvavat kuningattareen. Miksi hiipii kuningatar hämyiseen saliin? Ikkunaan, iltavaaleaan ikkunaan, jonka edessä suviyön kukkaset nukkuvat, hiipii valkopukuinen kuningatar.
Kaksi hentoista kättä ikkunan marmorilla. Kaksi häämöittävää silmää sinne ulos keveäusvaisille hiljaisuuksille. Vaaleahuntuinen kuningatar ikkunassa. Kuinka muuttuu hetki toiseksi? Parsifal on hämärässä, hän on seisahtunut näkemästä, hänen silmänsä vaan riippuvat kuningattaressa, ja tuntevat sitä vaaleahuntuista yönhämyyn haihtuvaa kuningatarta.
Kuningatar, vaaleahuntuinen, vaaleamielinen, kuningatar, sinne vaaleaan yöhön katsova. Niinkuin liihoittava uneksumus, niinkuin hiljaisen liikutuksen haihtumus. Se kuningatar, sielua syleilevä mielen viihdytys, väräjöivän huokauksen hivelyhenki, auteren liina keväisillä koivuilla.
Parsifal värisee ja väräjöi. Tohtisiko hän liikahtaa? Huo'untana hiipii valkomielinen Parsifal kuningattaren rinnalle yö-untuiseen ikkunaan, seisoo kuningattaren rinnalla ikkunassa, varjossa vielä, häämöittävässä yössä. Hetket värähtävät, hiljaiset hetket. Kuningatar ikkunassa, silmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä kuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma sielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun. Koivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin viihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen.
Miksi on kyynel kuningattaren silmässä? Parsifal jää hiljaiseksi suviyön edessä. Miksi oli suuri kyynel kuningattaren kummassakin silmässä, kummassakin suurena ulos yöhön katsovassa silmässä? Parsifal valkenee ja valkenee. Hän haihtuisi sen kuningattaren rinnaksi, kun se huntuisena nousee, laskeuisi kuin illan utu sen huokaavan rinnan ympärille, ja ottaisi sen huokaukset itseensä.
Parsifal polvistuu kuningattaren rinnalle. Hänen sydämessään sulaa: kuinka ottaisi hän huokaukset kuningattaren sydämeltä? Hiljaa ottaa hän kuningattaren käden, ja nostaa sen hiljaa polvistuvana huulilleen; hänen sydämensä herkkyy ja silmänsä katsovat värähtävinä kuningattareen, kun hän hiljaisesti vavahdellen suutelee kuningattaren valkeata kättä suvisessa yössä. Kuningattaren silmä herää niistä valkeista koivu-unista, hänen silmänsä sulaa Parsifaliin. Miks'ei hän hämmästy? Oliko hän Parsifalia uneksinut, sinne yöhön kyynelsilmäisenä katsoessaan, koska hän sanattomana, silmänsä sieluna jää katsomaan Parsifalia, joka hiljaa nostaa hänen kättänsä huulilleen ja suutelee sitä, silmänsä kuningattaren silmissä, toinen käsi sydämellään, polvistuvana.