Herzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli lähtenyt maailmalle. Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina, kalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne, jonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran taivaan alla.

Herzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean linnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal kohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen, silmänsä loistavina. »Äitini, anna sininen vaippa minulle, ja tulirintainen ratsu, suutele otsalle minua, suloinen äitini, minä lähden maailmalle, jossa siniviittaiset ritarit ratsastavat ja polvistuvat kukkasmieli neitosten edessä». Niin oli Parsifal puhunut ja suudellut hänen käsiään riemuissansa, vuoroin toista, vuoroin toista. Herzeloyde vaaleni vieläkin, kun hän muisti ne Parsifalin sanat. Vapisevin käsin oli hän ruvennut silittämään Parsifalin poskia silloin, mutta yhtään sanaa ei ollut herännyt hänen mielessään. Hän muisti vaan, kuinka hän oli särkynyt kärsiväksi, kun Parsifal riemuisena suudellen häntä oli vieläkin puhjennut puhumaan. »Se sininen ritari kertoi. Maailma on neitoja ja liljoja, neitoja ja liljoja, hartausmieliset ritarit vaeltavat maailmaa. Siellä on Arthurin iloinen liehuva linna, jonka porttien ylitse korkeat valkoiset liljat heiluvat, sinne Arthurin linnaan etsii jokainen ritari ja saa helmeksi mielensä Arthurin saleissa keltasilkkisten neitojen edessä. Siellä maailmalla on korkea Graal, jota ihminen etsii sinimielisenä, ja jonka hämypilaristossa sydän herää kuin värähtävä korkeakaulainen kukkanen iltaisten vetten partaalla. O, äitini, anna ratsu minulle ja siniheleä vaippa olalleni, sinne minä lähden, maailmalle, josta sinä iltaisin olet puhunut minulle kyynel silmissäsi, ja josta se sininen ritari kantoi kajailevan viesti, sinne on minun rintani vedetty kuin levitetty tuuleen hulmuva lippu». Niin oli Parsifal puhunut, eikä Herzeloyde ollut osannut muuta kuin puhjeta haikeasti itkemään. Viimein hän oli hiljennyt sentään, oli jäänyt katsomaan Parsifaliansa silmiin ja herännyt puhumaan sitte. »Lapseni, lapseni, ei sitä maailmaa olekkaan, sinä ikävöitset sitä maailmaa, jota ei olekkaan, lapseni. Paina pääsi povelleni, ja itke minun rinnallani, vaikka vaeltaisit päiviesi iltaan, niin aina oli sinulla oleva ikävä sitä samaa maailmaa, jota nytkin ikävöitset. Viihdy kyynelenä lapseni, niin olet onnellisin, viihdy kaipauksestasi kyynelsilmänä, et sinä maailmalle lähde». Niin oli hän puhunut Parsifalillensa, taivuttanut hänen päänsä rinnalleen ja tuudittanut sitä siinä. Eivät he sinä iltana olleet muuta puhuneet, mutta kun Herzeloyde illalla myöhään viimein oli nostanut Parsifalinsa pään sylistään ja suudellut häntä otsalle, olivat Parsifalin silmät katsoneet niin särkyvän suurina häneen, että sitä nähdessä oli kuin olisi kärsimyksen ruusu aukaissut lehtensä sydämessä. Siitä illasta oli Parsifal muuttunut ihmeellisen hiljaiseksi, yksin oli hän istuillut iltaisten vesien rannoilla, yksin käyskellyt metsien hämärässä, ja aina oli hänen silmissään asunut vaalea uneksumus. Kalpeammaksikin oli Parsifal muuttunut muutamassa päivässä, ja välistä kun hän oli istunut käsi viileällä poskellaan, surullinen silmänsä illan huokaavilla koivuilla, oli hän näyttänyt kuin kukkanen, joka puhkee silmän edessä niin kalpeana, että odottaa sen seuraavana hetkenä riutuvan läpinäkyväksi ja kuolevan. Sinisen vaatteen oli Herzeloyde viimein ottanut, neulonut kyynelet silmissään valkoisilla liljoilla sen, ja yhtenä aamuna oli hän pukenut sen Parsifalinsa ylle, antanut ratsun hänelle ja särkyvärintaisena suudellut lapsensa Parsifalin otsaa ja hohtaviksi herääviä silmiä. Nyt hän istui ikkunassaan ja katsoi koivujen varjoon, jonne siniheleä Parsifal oli hälvennyt riippuvain oksien peittoon.

Siellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa, iloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo raukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju vaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa kestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän ajattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa. Siellä käyvät korkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän itse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki kosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo haikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja istuu kipeänä ja raukeana.

Ilta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää taivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin muuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla, yhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan. Mutta kun päivä viimein valuu hopeaisena ympärille ja linna nousevan auringon valaisemana ilmestyy ikkunoineen puiston keskellä, näkyy Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä sulkeuneina ja kasvonsa hämärinä kuin vedet, joiden yltä kuu on väistynyt. Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa yhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius ja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon.

II.

PARSIFAL ILONA

I.

Parsifal ratsastaa, siniheljä vaippa olallansa. Etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta.

Ihmeellinen maailma. Soiva maailma. Poimisiko joka kukkasen maasta? Jäisikö joka oksalle heilumaan? Uudet kukkaset, uudet oksat. Ei hohtavasilmäisenä tiedä, mihin rientäisi, mihin seisahtuisi.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, ystäviä kaikki. Ritarit tulevat, töyhtöheiluiset ritarit, niiden silmät loistavat, kun ne katsovat, leimuilevana lentäisi niille vastaan ja likistäisi sykähtävän rinnan sykähtävälle rinnalle.