KEIKKANEN. Sit' en voi kielin kertoakkaan — mun täytyy vallan vai'eta.
(Itsekseen). Hän näkyy myöskin vaikenevan!
KLAARA (Ainille). Vastaahan toki jotakin.
AINI (hiljaa). Minkätähden? Kylläpä hän yksinkin näkyy pitävän huolen puheesta.
KLAARA (hiljaa Keikkaselle). Meidän Aini on vielä vallan kaino.
KEIKKANEN (hiljaa). Ymmärrän — — ensimäiset vaikutukset. — Ne voittavat hänen kokonaan. Mutta minun pitää paikalla päästä parempaan pukuun. (Yskii). Hmh! Hmh! Voi tuota kauheata pölyä! Ciel! Mitä näen! Minä olen kokonaan unohtanut — jäänyt tänne tällaisessa puvussa! Mille excuses!
STOOL. Minä hankin teille heti paikalla kamarin — —
KLAARA (Stoolille). Sinisen kamarin tietysti, jossa vanhojen sukulaistemme kuvat ovat.
KEIKKANEN (riemuissaan). Niissä saan siis nähdä menneet alkuperäiset! — (Aikoo mennä; huomaten). No, kas kun olin juuri unhoittaa. Postiljooni pyysi minun Groom'ini [= palvelia] tuomaan nämät kirjeet teille, ihan omiin käsiin — me tapasimme hänet neljännestuntia sitte. — Mutta mitä mies miettikään? Kuinka olisin minä voinut sallia palveliani — en, en — sen toimitan itse —
(Antaa Stoolille moniaita kirjeitä).
STOOL. Kiitän teitä vaivastanne! — Tuoss' on kirje sinullekin, Aini.