"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri. "Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin hyvää."
Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.
Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin, joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle vietiin osa kaikista herkuista.
"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.
"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — — Mitä sanoit?"
"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.
"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua teekupissa.
"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki varmana sanojensa sukkeluudesta.
"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.
"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko asia."