Ettrickin Salo.
Kun Cedrik Saksilainen näki poikansa pyörtyvän Ashbyn taistelutantereelle, tahtoi hän ensi liikutuksensa vallassa lähettää palvelijan ottamaan hänet hoitoonsa. Mutta tuo käsky ei tahtonut hellitä hänen kurkustaan. Hänen oli liian vaikea näin suuren katsojajoukon edessä tunnustaa omakseen poika, jonka hän oli karkoittanut luotaan ja julistanut perinnöttömäksi. Hän ei siis tehnyt muuta kuin käski Oswaldin pitää kaatunutta silmällä; sitten, kun kansa oli hajonnut, piti Oswaldin, kahden orjan avulla, viedä Ivanhoe Ashbyhyn. Mutta Oswald ei saanut tilaisuutta antaa senkään vertaa apua. Kun kansa oli hajaantunut, ei näet ritaria ollut enää löydettävissä.
Turhaan Cedrikin juomanlaskija etsi nuorta herraansa joka puolelta, —tuossa oli tosin se verinen paikka, missä hän vast'ikään oli maannut, mutta itse Ivanhoeta ei enää näkynyt. Näytti aivan siltä kuin hän olisi taikavoimalla kadonnut näkymättömiin. Oswald alkoikin jo kallistua sellaiseen luuloon, sillä saksilaiset olivat suuresti taikauskoisia. Mutta äkkiäpä hän katsahdettuansa mieheen, joka asemieheksi puettuna seisoi hänen lähellään, tunsi hänet palveluskumppanikseen Gurthiksi. Huolissaan isäntänsä kohtalosta ja tuskissaan hänen äkillisestä katoamisestaan oli asemieheksi muuttunut sikopaimen etsinyt häntä joka paikasta, ja niin tehdessään ei hän muistanutkaan pitää kasvojaan niin peitossa kuin hänen etunsa olisi vaatinut. Oswald piti velvollisuutenaan ottaa Gurthin kiinni, jotta hänen isäntänsä saisi päättää karkulaisen rangaistuksesta.
Sitten Oswald rupesi uudestaan tiedustelemaan, mihin kummaan Ivanhoe oli joutunut. Mutta sen ainoan tiedon juomanlaskija vain sai ympärillä seisovilta, että muutamat koreasti puetut palvelijat olivat nostaneet ritarin maasta, asettaneet hänet kantotuoliin, jonka omistaja oli eräs katsojajoukossa ollut rouva, ja että hänet tällä tavalla oli viety pois väentungoksesta. Tämän tiedon saatuansa Oswald päätti mennä isännältään tiedustelemaan uusia käskyjä ja vei Gurthin kanssaan, jonka hän luuli karanneen Cedrikin palveluksesta.
Saksilainen oli ollut suuressa tuskassa ja huolessa poikansa kohtalosta; luonto oli viimeinkin päässyt voitolle hänen sydämessään, vaikka kansallinen itsepäisyys kauan pani vastaan. Mutta tuskin hän oli saanut tietää, että Ivanhoe oli joutunut huolellisiin ja epäilemättä ystävällisiin käsiin, niin pojan kohtalon epätietoisuudesta herännyt isänhuoli jälleen katosi. Loukattu ylpeys ja suuttumus Wilfredin tottelemattomuudesta hänen sanoillaan puhuen saivat taas hänessä täyden vallan. »Kulkekoon hän omaa tietänsä», sanoi Cedrik, »voidelkoot hänen haavojansa ne, joiden kunniata koroittaakseen hän on ne saanut. Paremmin hän osaakin tehdä kaikkia noita normannilaisritarien silmänkääntäjätemppuja kuin ylläpitää englantilaisten esi-isiensä mainetta ja kunniaa kalvalla sekä keihäällä, oman kansansa vanhoilla kelpo aseilla.»
»Jos esi-isien kunnian ylläpitäminen merkitsee sitä», sanoi Rowena, joka oli läsnä, »että heidän jälkeläisensä on viisas neuvoissaan sekä uljas toimissaan — urhokkain urhoista ja ritarillisin ritareista — niin tuskinpa kukaan muu paitsi hänen isänsä — —»
»Älä jatka, Rowena! Tämä on ainoa asia, josta en salli sinun puhua. —Valmistaudu nyt vain prinssin pitoihin. Meidät on kutsuttu niihin suurta kunnioitusta ja kohteliaisuutta osoittaen, jommoista normannit aniharvoin ovat kohdistaneet meikäläisille tuon kovaonnisen Hastingsin päivän jälkeen. Näihin pitoihin aion mennä, jollen muun vuoksi niin ainakin siksi, jotta ylpeät normannilaiset näkisivät, kuinka vähän saksilainen huolii sen pojan kohtalosta, joka on voittanut heidän parhaat miehensä.»
»Mutta minä», vakuutti Rowena, »en suinkaan aio lähteä mukaan. Ja teitä minä rukoilen kavahtamaan, ettei kukaties sydämen kovuudeksi sanota sitä tapaa, jolla olette osoittavinanne miehuutta ja lujuutta.»
»Pysy sitten kotona, kiittämätön tyttö», vastasi Cedrik. »Sinun sydämesi juuri on kova, sillä se uhraa sorretun kansansa edut turhan, luvattoman rakkauden vuoksi. Minä lähden hakemaan jaloa Athelstania, ja hänen kanssaan käyn Anjoun Juhanan pitoihin.»
Mitä näissä pidoissa sitten tapahtui, on jo edellä kerrottu. Linnasta palattuansa saksilaiset taanit lähtivät suutuksissaan heti seuralaisinensa matkaan. Tässä tilaisuudessa Cedrik ensi kerran huomasi meluavan joukon keskeltä Gurth-karkurin. Saksilainen herramme, niinkuin tiedämme, ei ollut juuri suotuisimmalla tuulella pidoista tullessansa, ja vähemmästäkin syystä olisi hänen kytevä vihansa voinut riehahtaa ilmituleen. »Käsiraudat!» huusi hän, »tuokaa tänne käsiraudat! — Oswald — Hundibert! — Koirat ja lurjukset! — kuinka tuo junkkari on ilman kahleita?»