»Tarvitseeko minun», vastasi Front-de-Boeuf, »kahdesti sanoa Israelin pojalle, että hän ajatelkoon ainoastaan omaa itseänsä, muiden asioihin sekaantumatta? — Koska olet sen ehdon valinnut, niin nyt ei ole muuta jäljellä, kuin että maksat pois lunnaat, ja niin pian kuin mahdollista.»
»Mutta kuulkaa minua», sanoi juutalainen, »sen saman rahan vuoksi, jonka saamiseksi te tahraatte» — hän pysähtyi äkisti kesken puhettansa siinä pelossa, että ankara normannilainen suuttuisi. Mutta Front-de-Boeuf vain naurahti ja lisäsi sanan, joka juutalaisen kurkkuun oli tarttunut kiinni. »Tahraan omaatuntoani, aioit sanoa, Iisak. Puhu vain suusi puhtaaksi — älä ole milläsikään — en minä ole ylen julma mies. Minä kuuntelen kärsivällisesti tappiolle jääneen pelaajan moitteita, vaikka hän olisikin juutalainen. Etpä sinä näin kärsivällinen ollut, Iisak, kun syytit oikeudessa Jaakko Fitzdotterelia, joka, menetettyään kaiken perintönsä sinun kiskomistesi kautta, oli haukkunut sinua verenimijäksi.»
»Vannon Talmudin kautta», vakuutti juutalainen, »että teille, uljas ritari, on tämä asia kerrottu väärin. Fitzdotterel uhkasi tikarillaan minua omassa kodissani, kun vaadin häneltä omia hopeitani takaisin. Velka oli pääsiäisenä maksettava.»
»Eipä se minuun koske, mitä hän teki», vastasi Front-de-Boeuf; »tässä vain on puhe siitä, milloin saan minulle tulevat rahat? — Milloin sekelit heltiävät, Iisak?»
»Antakaa tyttäreni Rebekan mennä Yorkiin, jalo ritari», vastasi juutalainen, »ja niin pian kuin mies juhtineen voi ennättää tänne takaisin, niin se summa» — hän huokasi syvään, mutta lisäsi lyhyen väliajan kuluttua, »se summa lasketaan tälle permannolle.»
»Tyttäresikö!» sanoi Front-de-Boeuf, ollen ikäänkuin kummastuvinaan. —»Taivas auttakoon, soisinpa tosiaankin, Iisak, että olisin tuon ennen tiennyt. Luulinhan minä tuon mustasilmäisen tytön jalkavaimoksesi ja annoin hänet palvelustytöksi ritari Brian de Bois-Guilbertille. Näinhän myös muinaisajan patriarkat ja sankaritkin tekivät, antaen meille semmoisissa asioissa noudatettavia esimerkkejä.»
Tämän raa'an sanoman kuultuansa juutalainen parahti niin haikeasti, että koko kamari kajahti ja saraseenit hämmästyksissään päästivät hänet käsistään. Iisak käytti vapautumistansa hyväkseen, langetakseen lattialle ja syleilläkseen Front-de-Boeufin polvia.
»Ottakaa», hän huusi, »kaikki, mitä olette vaatinut, herra ritari —ottakaa kymmenen sen vertaa — ryöstäkää minut keppikerjäläiseksi, jos tahdotte — pistäkää vaikka tikari rintaani tai paahtakaa minut kuoliaaksi tuolla hiiloksella — mutta armahtakaa tytärtäni, päästäkää hänet kunnialla ja täydessä turvassa menemään! — Sen äidin tähden, joka teitä itseänne on kantanut, pelastakaa turvattoman tytön kunnia! — Hän on Raakel-vainajani ilmetty kuva, hän on viimeinen eloon jäänyt kuudesta rakkautemme pantista! — Tahdotteko ryöstää leskimieheltä hänen ainoan lohdutuksensa? — Tahdotteko saattaa isän semmoiseen tilaan, että hän soisi ainoan elossa olevan lapsensa kuolleeksi ja haudatuksi äitinsä viereen, esi-isiensä lepokammioon?»
»Soisinpa», sanoi normannilainen vähän pehmeten, »että olisin ennen sen tiennyt. Mutta minä luulin, ettei teidän kansanne välitä mistään muusta kuin raha-arkuistaan.»
»Älkää luulko meitä niin halpamaisiksi, vaikka olemmekin juutalaisia», sanoi Iisak, koettaen käyttää hyväkseen tätä armon hetkeä; »rakastaahan vainottu kettukin ja vihattu metsäkissakin poikiaan. Niin myös halveksittu ja sorrettu Aabrahamin suku rakastaa lapsiansa.»