»Älä puhu minulle», lausui temppeliritari, »uskontojemme erilaisuudesta. Salaisissa kokouksissamme me nauramme tuommoisille ämmien loruille. Älä usko, että me kauankaan olemme seuranneet sokeasti säätymme perustajien joutavaa hulluutta. Suojellakseen muka karua hietikkoa, joka vain taikauskoisten hupsujen silmissä voi olla minkään arvoinen, he luopuivat kaikista elämän nautinnoista ja pitivät suurena autuutena saada surmansa nälän tai janon tai ruttotaudin tai villi-ihmisten miekan kautta. Mutta pianpa säätymme näköpiiri laajeni avarammaksi ja rohkeammaksi, ja me keksimme parempia palkintoja uhrauksistamme. Äärettömät rikkaudet, joita me omistamme kaikilla kristikunnan kulmilla, loistava sotamaineemme, joka houkuttelee veljeskuntaamme parhaat ritarit kaikista kristityistä maista — ne ovat vain välikappaleita. Niiden avulla me valmistamme asioita, jommoisia säätymme pyhät perustajat eivät ole unissaankaan nähneet; eikä niistä myöskään anneta mitään tietoa niille heikkohenkisille, jotka vanhaan tapaan pyrkivät säätyymme ja jotka silmittömässä uskossaan tulevat meidän tottelevaisiksi palvelijoiksemme. Mutta en tahdo nyt tämän enempää vetää syrjään esirippua, joka peittää meidän salaisuutemme. Tuo torventoitotus ilmoittaa kenties asian, jossa tarvitaan minuakin. Mieti siis sitä, minkä minulta kuulit. — Jää hyvästi! — En pyytele anteeksi, että uhkasin tehdä sinulle väkivaltaa; sillä sen kauttahan vasta oikein opin jaloutesi tuntemaan. Kultaa ei voi tuntea kullaksi, ellei siihen kosketa tunnuskivellä. Pian palaan takaisin puhelemaan enemmän sinun kanssasi.»
Ritari palasi tornikamariin ja astui porraskäytävää alas. Rebekka jäi taas yksikseen. Hän oli suuresti pelästynyt kuullessaan, mitä kaikkea tuo rohkea, häijy mies, jonka valtaan hän kovaksi onnekseen oli joutunut, uskalsi ajatella hurjassa kunnianhimossaan; hän olisi siitä kenties vielä enemmän pelästynyt, jollei hän vähää ennen olisi nähnyt kuolemaa edessänsä. Astuttuansa alas tornikamariin hän siis ensi työkseen lausui Jaakobin Jumalalle kiitoksen saamastaan suojeluksesta ja rukoili edelleenkin varjelusta sekä itselleen että isällensä. Livahtipa vielä lisäksi eräs nimi hänen rukoukseensa — sen haavoittuneen kristityn nimi, joka myös oli joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin. Rebekan sydän säpsähti samassa, kun hänen puheeseensa Jumalan kanssa, hänen hartaaseen rukoukseensa siten oli sekaantunut muisto miehestä, jonka kanssa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä —muisto nasarealaisesta, juutalais-uskonnon vihollisesta. Mutta rukous nuorukaisen puolesta oli jo hiljaisena henkäyksenä kohonnut Rebekan huulilta, eikä hänen sydämensä — huolimatta kaikista uskontonsa ahdasmielisistä opeista — olisi suonutkaan, ettei se olisi tullut lausutuksi.
[VIIDESKOLMATTA LUKU.]
Onpa tuo helkkarin mutkikasta kynän koukeroittelemista; en ole vielä ikänä nähnyt mokomata!
»Hän alentuu valloittamaan.»
Linnansaliin astuessansa temppeliherra tapasi de Bracyn jo siellä. »Nähtävästi», sanoi de Bracy, »on tämä torventoitotus keskeyttänyt sinun kosintasi niinkuin minunkin. Mutta sinä saavut myöhemmin ja vastahakoisemmin; siitä tahtoisin päättää, että sinulla on ollut hauskempaa seuraa kuin minulla.»
»Onko siis», kysyi temppeliherra puolestaan, »sinun käynyt huonosti kosiessasi tuota rikasta saksilaistyttöä?»
»Tuomas Becketin pyhät luut meitä auttakoot!» vastasi de Bracy, »onpa Rowena-neiti varmaankin saanut kuulla, että tämä mies ei henno nähdä naiskyyneleiden vuotavan.»
»Hyi häpeä!» virkkoi temppeliherra. »Sinäkö, vapaan peitsimieskomppanian päällikkö, et hennoisi nähdä naisten kyyneleitä! Sitä kirkkaamminhan rakkauden tulisoihdun pitäisi palaa, kun pari kyynelpisaraa siihen pirskahtaa.»
»Suuri kiitos parin kyynelpisaran pirskoittamisesta», vastasi de Bracy; »mutta tulvasipa niitä tuon neitosen silmistä niin paljon, että olisi nuotiovalkeakin siitä sammunut. En usko, että missään maailmassa on nähty niin surkeaa käsien vääntelyä ja niin ylenpalttista kyynelten vuotoa hamasta Pyhän Nioben ajoista, josta Aymer-abotti meille kertoi. Vesihiisi on tainnut riivata koko saksilaiskaunottaren.»