Hän rypisti kulmiaan ja loi silmänsä hetkeksi maahan. Kun hän ne jälleen nosti, paiskattiin kaksipuolinen ovi salin toisessa päässä juuri seposelälleen, ja vieraat astuivat sisään seuraten hovimestaria, jolla oli valkea sauvansa kädessä, ynnä neljää palvelijaa, jotka kantoivat tulisoihtuja.
[NELJÄS LUKU.]
Vuos veret takkukarvain vuohien,
iskettiin maahan sonni vihainen:
Jo paistit kypsyi; ruoka tarjottiin,
punainen viini maljaan laskettiin.
Pöytäänpä kolmijalkaan istuttaa kuningas Odysseynkin,
mut hän saa istuimen matalamman — — —
POPEN Odysseia, 21:s kirja.
Aymer-abotti oli, käyttäen hyväkseen hänelle suotua puvunmuuttamistilaisuutta, vaihtanut matkapukunsa vielä kallisarvoisempiin vaatteisiin, heittäen päällimmäiseksi omituisesti kirjaillun kaavun. Paitsi paksua, kultaista sinettisormusta, joka ilmaisi hänen kirkollista arvoansa, oli hänellä sormissaan vielä useita jalokivisormuksia, vaikka niiden käyttäminen oikeastaan oli kanoonisessa laissa kielletty. Hänen jalkineensa olivat hienoimmasta Espanjan nahasta tehdyt. Parta oli keritty niin sieväksi kuin hänen munkistonsa säännöt suinkin sallivat, ja ajetun päälaen peitti tulipunainen, upeasti kirjailtu lakki.
Temppeliherrankin ulkomuoto oli muuttunut. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan niin ylen huolellisesti koristettu, oli se kuitenkin yhtä kallisarvoinen ja hänen ulkonäkönsä paljoa mahtavampi kuin kumppanin. Rautarengas-paidan hän oli vaihtanut ihonuttuun, joka oli tumman purppuran väristä silkkiä ja turkiksilla päärmätty; sen yli laskeutui lumivalkoinen, pitkä viitta levein laskoksin. Kahdeksankärkinen risti, joka oli hänen järjestönsä merkkinä, oli mustasta sametista ommeltu olkapäähän. Otsaa ei enää peittänyt korkea lakki, vaan sitä varjosti vain lyhyt, kiharainen, sysimusta tukka, joka hyvin soveltui miehen muutenkin tavattoman tummaan kasvojenväriin. Hänen käyntinsä ja koko ryhtinsä olisi ollut sulavan majesteetillinen, jollei niissä olisi ollut käskevän kopeaa ilmettä, mikä rajoittamattoman käskyvallan käyttäjälle usein on ominainen.
Näiden molempien arvohenkilöiden jäljessä seurasivat heidän palvelijansa, ja vielä jäljempänä astui nöyrästi opas, jonka ulkonäössä ei ollut mitään muuta merkillistä, kuin mikä kuului tavalliseen toivioretkeläispukuun. Karkeasta, mustasta sarssista tehty kaapu tai viitta verhosi koko hänen vartalonsa. Hihojen sijasta olivat irtonaiset kangaskaistat käsivarsien peittona, jotakuinkin meidän aikaisten husaaritakkien tapaan; tämmöistä mekkoa sanottiin silloin Sclaveyniksi eli sklavonialaiseksi. Paljaissa jaloissa oli karkeat nahkapaulaiset kurpposet. Leveä lierihattu, jonka reunukseen oli ommeltu näkinkenkiä, ja pitkä, rautapäinen sauva, jonka ponteen oli sidottu palmunoksa, täydensivät toivioretkeläisen puvun. Vaatimattomasti hän astui viimeisenä kaikista tupaan, ja huomattuaan, että alemmassa pöydässä tuskin oli tarpeeksi sijaa Cedrikin palvelijoille sekä vieraiden seuralaisille, hän vetäytyi jakkaralle, joka oli toisen suuren takan vieressä, melkein sen alla. Siinä hän kuivatteli vaatteitansa, näyttäen odottelevan, kunnes jonkun poistuminen tekisi hänelle tilaa pöytään tai tarjoilija vierasvaraisesti toisi hänelle ruokaa tähän syrjäiseen paikkaan, minkä hän oli itselleen valinnut.
Arvokkaan kohteliaasti Cedrik nousi vastaanottamaan vieraitaan, ja laskeutuen alas korokkeelta hän astui kolme askelta heitä vastaan ja seisahtui sitten odottamaan. »Olen pahoillani, kunnianarvoisa abotti», sanoi hän, »että vannomani vala ei salli minun tällä esi-isäini permannolla astua edemmäksi, edes niin arvokkaita vieraita vastaanottaakseni kuin te ja tämä Pyhän Temppelin urhoisa ritari olette. Mutta palvelijani on kai selittänyt syyn teille minun näennäiseen epäkohteliaisuuteeni. Älkää myös panko pahaksi, jos puhun teille kotoista kieltäni ja pyydän, että tekin samalla kielellä vastaisitte, jos sitä kylliksi osaatte. Jollette, niin ymmärrän minäkin tarpeeksi normannien kieltä, käsittääkseni teidän puheenne.»