»Ei, toinen suru mua painavi;
raskaampaa vielä kuormaa kantaa saan.
Oi helpottaa mun salli mieltäni,
maltilla valitustain kuule vaan;
jos ystävän vaan sais, ken kuulisi,
en apua hältä anoiskaan.»
CRABBE: Oikeustupa.
Ajettuansa huudoillaan ja uhkauksillaan Rebekan takaisin haavoitetun Wilfredin kamariin vei Urfrida vastahakoisesti seuraavan Cedrikin toiseen huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän otti kaapista viinikannun ja kaksi pikaria, pani ne pöydälle ja sanoi sävyyn, joka enemmänkin kuului toteavalta kuin kysyvältä: »Sinä olet saksilainen, isäni — älä sitä kiellä.» Ja kun Cedrik ei näyttänyt olevan halukas siihen vastaamaan, lisäsi hän: »Lapsuuteni kielen sävelet ovat suloiset korvilleni, vaikka täällä en useinkaan ole saanut kuulla niitä, paitsi kurjien, halpojen orjien suusta, joilla ylpeät normannit teettävät halvimmat talon askareet. — Sinä olet saksilainen, isäni —vapaa saksilainen, et ole kenenkään kuin Herran Jumalasi orja. Äänesi soi suloiselta minun korvissani.»
»Eikö saksilaisiakin pappeja käy tässä linnassa?» vastasi Cedrik. »Pitäisipä minun mielestäni heidän velvollisuutenaan olla tämän maan omien poljettujen ja hylättyjen lasten lohduttaminen.»
»Eivät ne käy — tai jos käyvätkin, niin mieluummin ne mässäilevät valloittajien pöytäkumppaneina», vastasi Urfrida. — »Se on heistä hauskempaa kuin omien kansalaistensa huokausten kuunteleminen — näin ainakin kerrotaan — itse minä siitä vähän tiedän. Kymmeneen vuoteen ei tähän linnaan ole päässyt yksikään pappi, lukuunottamatta tuota normannilaista kappalaisjuoppoa, joka yökaudet mässäili Front-de-Boeufin kanssa; ja hänkin on jo aikoja sitten lähtenyt tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. — Mutta sinä olet saksilainen — saksilainen pappi, ja minä tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.»
»Saksilainen kyllä olen», vastasi Cedrik, »vaikka totta puhuen en ansaitsisi papin nimeä. Anna minun nyt lähteä — minä vannon, että tulen takaisin tai lähetän toisen veljistäni, joka on kelvollisempi kuulemaan rippiäsi.»
»Viivy vielä vähän», pyysi Urfrida. »Kalma on minulta pian peittävä kuulumattomaksi tämän äänen, enkä minä tahtoisi luontokappaleena vaipua hautaan, niinkuin olen aikani elänyt. — Mutta juo, isäni, niin jaksat paremmin kuulla hirveää kertomustani.» Hän kaatoi viiniä pikariin ja joi itse sen peloittavan ahnaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada viimeisenkin tipan kuiville. »Tämä ei anna minulle iloa», sanoi hän selitykseksi katsahtaen ylöspäin, kun pikari oli tyhjennetty, »mutta se huumaa kuitenkin. — Juo sinäkin, isä, niin kykenet kuulemaan kertomustani inhosta maahan vaipumatta.»
Cedrik olisi mielellään ollut ottamatta osaa näihin kamaliin juominkeihin, mutta ämmä viittasi hänelle malttamattomasti ja hurjasti. Valepappi teki sen vuoksi niinkuin toinen käski ja tyhjensi suuren pikarin pohjaan. Tästä myöntyväisyydestä ämmä tuntui tulevan mieliinsä ja aloitti nyt kertomuksensa.
»Minä en ollut, isä», hän sanoi, »syntyessäni sama kurja olento, jonka nyt näet edessäsi. Olin vapaa, onnellinen ja kunnioitettu, minä rakastin ja olin rakastettu. Nyt olen orja, kurja ja halpa — olin herrojen himojen uhrina, niin kauan kuin kauneuttani kesti — nyt, kun se on kadonnut, olen ylenkatsottu, hylätty ja poljettu. — Kummeksitko siis, isäni, että minä vihaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmän niitä, jotka ovat saattaneet minut tällaiseksi. Voisiko tämä edessäsi seisova ryppyposkinen, horjahteleva akka, jonka viha voi puhjeta vain voimattomiksi kirouksiksi, unhottaa, että hänen isänsä muinoin oli jalo Torquilstonen taani, jonka kulmakarvojen rypistys vapisutti tuhansia alustalaisia.»
»Sinäkö olisit Torquil Wolfgangerin tytär!» huusi Cedrik peräytyen; »sinä — sinäkö tämän jalon saksilaisen, minun isäni ystävän ja sotakumppanin tytär!»