»Cedrik», vastasi Ulrika, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä. Niihin tekoihin, jotka minä tein, niihin ajatuksiin, joita minä ajattelin, ei ihmistä voi saattaa muu kuin huumaavin huvituksen halu, johon sitten liittyy mitä hurjin kostonhimo ja ylpein oman voiman tunto; nämä kolme ominaisuutta ovat liian väkeviä juomia, jotta ihmissydän voisi pyörtymättä niitä nauttia. Mutta niiden voima on nyt jo aikaa sitten väljähtynyt — vanhuus ei tuota huvitusta, poskien rypyt eivät tuota valtaa, ja kosto itsekin riutuu voimattomiksi kirouksiksi. Sitten rupeavat omantunnon kaikki kyyt kalvamaan, ja kilpaa niiden kanssa kalvaa menneen ajan kaipaus ja tulevan ajan pelko! — Sitten, kun kaikki voimakkaat mielen yllyttimet ovat laimistuneet, tulee ihminen helvetin pahojen henkien kaltaiseksi, jotka saattavat tuntea omantunnon vaivaa, mutta eivät kykene katumaan. — Mutta sinun sanasi herättivät minussa uuden sielun; — oikein sanoit, kun lausuit, että kaikki on sille mahdollista, joka uskaltaa kuolla! — Sinä olet minulle neuvonut kostokeinon, ja minä aion sitä käyttää, ole varma siitä! Tähän asti on kostonhalun täytynyt kärsiä rinnallaan muitakin himoja minun sydämessäni — tästä lähtien se on oleva sydämeni ainoana asukkaana, ja sinäkin saat kerran vielä tunnustaa, että kuinka kurja Ulrikan elämä on ollutkin, hänen kuolemansa sittenkin oli sellainen kuin jalon Torquilin tyttäreltä sopii odottaa. Tuolla ulkona on miehiä, jotka piirittävät tätä kirottua linnaa — joudu, johda ne rynnäkköön, ja kun näet punaisen lipun liehuvan tuolta tornin itäiseltä kulmalta, rynnätkää silloin miehuullisesti päälle — silloin he saavat tarpeeksi puuhaa täällä linnan sisässä, ja te voitte kiivetä muurille pelkäämättä heidän jousiaan tai heittokoneitaan. — Mene nyt, minä rukoilen — käy tietäsi ja jätä minut käymään omaani!»
Cedrik olisi tarkemmin tiedustellut tuota aietta, jonka Ulrika näin hämärin sanoin oli ilmaissut, mutta samassa kuului Front-de-Boeufin ankara ääni huutavan: »Missä tuo pappinahjus viipyy? Suonpa hänelle marttyyrin kunnian, sen vannon Compostellan monikoukeroisen arkun kautta, jos hän täällä viipyy houkutellakseen väkeäni pettureiksi!»
»Aika totinen profeetta», sanoi Ulrika, »onkin paha omatunto! Mutta älä välitä hänestä — joudu ulos väkesi luokse. — Antakaa te saksilaisen sotahuutonne kaikua, ja laulakoot nämä, jos tahtovat, Rolfin[23] sotalaulua; koston soitto on heitä pian pauhinallaan säestävä.»
Näin lausuttuaan hän katosi salaovesta, ja samassa Reginald Front-de-Boeuf astui sisään. Cedrik pakotti väkisin niskansa nöyrään kumarrukseen ylpeälle paronille, joka ei vastannut tähän kohteliaisuuteen muulla kuin vähäisellä päännyökkäyksellä.
»Pitkäpä sinun katuvaisten syntistesi rippi olikin — mutta sitä parempi heille, koska se oli heille viimeinen tilaisuus syntiensä tunnustamiseen. Oletko valmistanut heidät kuolemaan?»
»He odottivat jo pahinta», virkkoi Cedrik kooten kaiken ranskankielen taitonsa, »samasta hetkestä lähtien, jolloin he saivat tietää, kenen valtaan he olivat joutuneet.»
»Mitäs tämä on, munkkiseni», sanoi Front-de-Boeuf, »murtaahan puheesi luullakseni saksiksi?»
»Olen saanut kasvatukseni pyhän Witholdin luostarissa Burtonissa», selitti Cedrik.
»Vai niin», sanoi paroni. »Parempi olisi sinulle, jos olisit normannilainen, ja paremmin sopisi se myös minun tuumiini, mutta hädässä ei saa hyljeksiä keinoja. Tuo Witholdin luostari Burtonissa on huuhkajainpesä, joka olisi hävitettävä. Pianpa se päivä koittaneekin, jolloin munkinmekkokaan ei enää suojele saksilaista paremmin kuin rautahaarniskakaan.»
»Jumalan tahto tapahtukoon!» virkkoi Cedrik vihastuksesta vapisevalla äänellä, jonka värinän Front-de-Boeuf luuli kuitenkin pelosta johtuvan.