»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki siihen.»
»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» — Nähtyänsä, kuinka kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi ehtinyt asettua.»
»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan anastaakseen häneltä kruunun; — minun ihailuni on tuottanut huolta ja vastusta suloisimmalle kaikista naisista; — ja nytpä isäni vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»
»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman, niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut teille lääkärin ja auttajan? — Sentähden olkaa hyvillä mielin ja uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt — nauttikaa niitä lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»
Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet saattoi hyvin viedä matkalle.
Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa. Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen 10:nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää vain lyhyet lepoajat — sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.
Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä — tai normannilaisten tapaan puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä, kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat, että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi sanoa olevan lähellä.
Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.
Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä saavansa heiltä parempaa kohtelua.
Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen taivuttamassa hänen tytärtään — Ivanhoen yhä muka haavoitettuna toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä rientäneet muurille.