»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä isääni?»
»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»
»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne, Rebekka, jos voit — sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä hengellistä apua — sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne luokseni — jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla asiat ovat tuolla ulkona.»
Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida, joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi. Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.
Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi. Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat —keihäät ja kilvet kiiltävät — kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen hälinä!»
Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes», virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin, miten uljas leikki alkaa käydä. — Olisipa minulla edes jousi, jolla voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo —turha toivo — olen aseeton ja voimaton!»
»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä vaiennut — kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»
»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti. »Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen raivoonsa. — Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»
»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki, mitä ulkona tapahtuu.»
»Ei suinkaan — sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna, jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi sattua...»