Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea, mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella, jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.
Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet, veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen. Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän, »meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat, voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»
»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan anteeksi — se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi —, sillä sen alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»
»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»
»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni silloin kuin Englanti oli vapaa.»
»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»
»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. — Juon teidän terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»
»Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme särpimään lac dulce'a (tuoretta maitoa) tai lac acidum'ia (hapanta maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»
»Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan wassail'ia[8] kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta, mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»
»Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»