»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? — Missä ovat nyt nuo paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä, monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?... Luultavasti viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut — heidän luostarinsa perustajan pojan — minut, jonka puolesta he, sen lahjan saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta, aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla! — Käskekää temppeliherra tänne — onhan hänkin jonkinlainen pappi ja osannee jotakin tehdä. — Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään taivaasta eikä helvetistä. — Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten puhuvan rukoilemisesta — rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin. Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä — minä en uskalla!»
»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin, mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»
Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf, jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? — Kuka sinä olet, joka uskallat matkia sanojani, — äänellä, joka kuulostaa yövariksen raakumiselta? — Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»
»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.
»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa, jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan, että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen pimeyden!»
»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni, jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! — Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, — ja nyt hänen jalomielistä veljeänsä vastaan?»
»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! — En minä yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat Keski-Englannin aatelisherroista — parempia ei ole missään peistä kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta, jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? — Petollinen perkele, en sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani — anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento — ja perkele jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»
»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin sinun pitää muistella murhatekojasi — muistella niitä huokauksia, joita tämä linna on kuullut — muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat tahratut!»
»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. — »Kiitostahan minä ansaitsen siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun sukuni vihollisia. — Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. — Joko pakenit? Joko vaikenit?»
»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä valahti — ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»