Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.
»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! — Millä keinoin me pelastumme?»
»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei mikään voi pelastaa.»
»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon pelastua tai kuolla. — Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! — Mikä hänen kohtalonsa on?»
Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra —hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin. —Yksi pelastuskeino sinulla vain on — olen kymmenen vaaran läpi raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa minua paikalla!»
»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni — ja pelasta tämä haavoittunut ritari!»
»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan, »ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha juutalainen saa surmansa?»
»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»
»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. — Kerran sinä teit aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole semmoista tehnyt.»
Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira — sinä säätykuntasi häpeätahra — päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua käskee! — Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»