»Sitä en tiennyt», virkkoi Iisak; »pariisilaisilta veljiltämme viimeksi tulleet kirjeet ilmoittivat hänen olevan heidän kaupungissaan pyytämässä kuningas Filipiltä apua saraseeneja vastaan.»
»Hän on sen jälkeen tullut Englantiin, aivan säätyläistensä arvaamatta», sanoi Nathan. »Hän on tullut heidän luokseen, väkevä käsivartensa kohotettuna kurittamaan ja rankaisemaan. Hänen silmänsä säihkyvät vihaa niitä vastaan, jotka ovat rikkoneet lupauksensa, ja suuri pelko vallitsee nyt noiden Belialin poikien sydämissä. Varmaan olet sinäkin kuullut hänestä?»
»Minä tunnen hänet hyvin», virkkoi Iisak. »Pakanat väittävät, että Luukas Beaumanoir kiivastelee verisesti jok'ainoan nasarealaislain puustavin puolesta; meidän veljemme taasen sanovat häntä ankaraksi saraseenien hävittäjäksi sekä myös Lupausten lasten julmaksi sortajaksi.»
»Ja syystäpä he häntä semmoiseksi sanovat», virkkoi Nathan-lääkäri. »Muut temppeliherrat toki huvikseen joskus poikkeavat velvollisuuksistaan tai heidät saadaan leppymään kullalla ja hopealla. Mutta tuo Beaumanoir on toista rotua — hän vihaa lihan nautintoja, ylenkatsoo rikkautta ja pyrkii siihen kunniaan, jota he sanovat marttyyrikruunuksi. — Suokoon Jaakobin Jumala sen pian hänelle ja samaten kaikille muille! Erikoisesti tuo uhka-ylpeä mies on kohottanut kätensä Juudan lasten yli, niinkuin Daavid Edomin kansan yli pitäen juutalaisen murhaamista yhtä suloisena uhrina Herralle kuin saraseenien teurastamista. Jumalattomia valheita on hän myös puhunut meidän lääkkeittemme voimasta väittäen niiden olevan saatanan vehkeitä. —Rangaiskoon Jehova häntä siitä!»
»Sittenkin», sanoi Iisak, »minun täytyy mennä Templestoween, vaikka hänen silmänsä palaisivat yhtä tulisina kuin seitsemästi kuumennettu pätsi.»
Hän selitti nyt Nathanille, mikä syy häntä sinne pakotti. Rabbini kuunteli hartaasti ja ilmoitti suruaan kansan tavan mukaan siten, että repi vaatteitansa ja valitti: »Voi tytärtäni! — Voi tytärtäni! — Voi Siionin kaunokaista! — Voi Israelin lasten kurjuutta Babylonin vankeudessa!»
»Sinä näet tästä», lopetti Iisak, »miten asiani ovat ja miksi en saata viipyä. Kenties tämän Luukas Beaumanoirin, heidän päämiehensä, läsnäolo voineekin estää Brian de Bois-Guilbertin aikomastansa pahasta teosta ja peloittaa häntä luovuttamaan käsistään rakkaan tyttäreni Rebekan.»
»Lähde sitten», virkkoi Nathan Ben Israel, »ja ole viisas, sillä viisaushan auttoi Danielinkin ulos leijonien luolasta, jonne hänet oli viskattu. Ja käyköön sinulle hyvin, aivan sydämesi halun mukaan. Mutta vältä suurmestaria, mikäli mahdollista, sillä meidän kansamme polkeminen ja sortaminen on hänen paras ilonsa sekä aamuin että illoin. Saattaa olla, että yksityisesti puhutellen saisitkin Bois-Guilbertin helpommin taipumaan; sillä hokevatpa ihmiset, että tuonne preceptorio-kartanoon kokoontuneet kirotut nasarealaiset eivät ole yksimielisiä. Hämmentykööt heidän hankkeensa ja kääntykööt heidän omaksi häpeäkseen! — Mutta sinä, veljeni, tule sitten palatessasi takaisin minun luokseni niinkuin isäsi taloon ja tuo minulle tietoa asiasi menestymisestä. Ja hartaasti toivon, että tuot silloin tullessasi Rebekan. Hän se on käynyt opissa viisaan Mirjamin luona, jonka lääkärintaitoa pakanat soimasivat noituudeksi.»
Iisak sanoi ystävällensä jäähyväiset ja saapui noin tunnin ajan ratsastettuansa Templestowen preceptorio-kartanon edustalle.
Temppeliherrojen kartano seisoi keskellä ihania niittyjä ja laidunmaita, jotka edellinen hurskas preceptori oli lahjoittanut säädylleen. Kartano oli vahvasti muureilla varustettu; tätä toimenpidettä eivät temppeliritarit koskaan laiminlyöneet, ja Englannin silloinen rauhaton tila tekikin sen vallan tarpeelliseksi. Laskusiltaa vartioi kaksi mustapukuista peitsimiestä. Toisia, samassa synkässä asussa, astuskeli hitaasti, kuin hautajaissaatossa, edestakaisin muurilla — he näyttivät pikemmin haamuilta kuin sotureilta. Kaikilla veljeskunnan alemmilla palvelijoilla oli tällainen puku. Ennen oli heilläkin, niinkuin ritareilla sekä asemiehillä, ollut valkeat vaatteet. Mutta ne olivat muutetut sen jälkeen, kun Palestiinan vuoristossa parvi valeveljiä, jotka sanoivat itseänsä myös temppeliritareiksi ja olivat säädylle suureksi häpeäksi, oli niitä käyttänyt väärin. Jokunen ritari astui aika ajoin pihan poikki, puettuna valkeaan viittaansa, pää kumarruksissa ja käsivarret ristissä. Jos heitä sattui kaksi vastakkain, niin he tervehtivät toisiansa äänettömällä, juhlallisella päännyökkäyksellä. Semmoinen oli heidän tapansa, joka perustui raamatunlauseisiin: »paljon puhellessasi et voi välttää syntiä» ja »elämä ja kuolema riippuu kielestä». Sanalla sanoen temppeliritariston kova, munkkimainen elämäntapa näytti nyt Templestowessa uudestaan päässeen valtaan Luukas Beaumanoirin ankaran valvonnan alla.