»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko sinulla mitään muuta sanomista?»
»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja — kurja ainakin viime aikoina — mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja väitän olevani viaton! — Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla ja tahdon saada puolustajataistelijan!»
»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen puolesta?»
»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka. »Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa — tässä vieraanvaraisessa, jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis antautumaan vaaraan kunnian tähden — mahdotonta on, että tässä maassa ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla — tuossa on sormikkaani!»
Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella, joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.
[KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.]
— — Ja vastavuoroon kintaani ma heitän
nyt jalkoihin sen korskan kavaltajan,
näin näyttäikseni kunnon ritariksi
parhaissa hänen sydänverissään.
Rikhard II.
Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen sydämensä tavaton lempeys, — tuon sydämen, joka muulloin aina tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa teräs. Viimein hän lausui: