»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet vastatuuliakin.»
»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on häpeä, kun te — te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne — näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte meidän pahaa tapaamme.»
»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun kanssasi moitteita vaihtamaan. — Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti. Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä? Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»
»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle tule suurta apua — siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut avatun haudan partaalle?»
»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse —semmoinen oli ajatukseni — torven torahtaessa ratsastanut tantereelle pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän, yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin, Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»
»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä, mitä muka olisitte tehnyt, jollette olisi katsonut paremmaksi tehdä toisin. Mutta te otitte vastaan sormikkaani; ja minun puolustajani, jos näin onnettomalle olennolle ilmestyykään semmoista, tulee tantereella taistelemaan teidän peistänne vastaan, ja sittenkin te sanotte olevanne muka minun ystäväni ja suojelijani!»
»Sinun ystäväsi ja suojelijasi», sanoi temppeliherra vakavasti, »tahdon vieläkin olla, — mutta huomaa, mikä häväistys siitä voi koitua minulle, tai oikeammin sanoen, varmasti on koituva minulle. Älä siis moiti minua, jos asetan muutamia ehtoja, ennenkuin juutalaistytön pelastukseksi uhraan kaikki, mitä tähän asti olen pitänyt kalliina.»
»Puhukaa», virkkoi Rebekka, »en teitä ymmärrä.»
»Hyvä», sanoi Bois-Guilbert; »minä tahdon puhua ajatukseni yhtä peittämättömästi kuin taikauskoinen syntinen puhuu papille rippituolissa. — Rebekka, jos minä en saavu tuohon taisteluun, niin menetän virkani ja kunniani — menetän sen, mikä minulle on yhtä kallista kuin sieraimieni henki, menetän — sanon minä — säätyveljieni kunnioituksen ja kaiken toivon sen mahtavan vallan perimisestä, jota nyt tuo taikauskoinen ukko-hupakko Luukas de Beaumanoir pitää kädessään ja jota minä käyttäisin ihan toisiin tarkoituksiin. Semmoinen tulee olemaan välttämätön kohtaloni, jollen tartu peitseen sinua vastaan. Kirous Goodalrickelle, joka saattoi minut tähän satimeen! Ja kaksin kerroin kirottu olkoon Albert de Malvoisin, joka esti minua ensi hetkenä tehdystä päätöksestäni. Sillä aioinhan minä nakata sormikkaasi tuolle taikauskoiselle, vanhalle hupsulle itselleen vasten silmiä, koska hän otti korviinsa niin hullun kanteen, joka oli nostettu näin jalomielistä, sulomuotoista olentoa vastaan!»
»Ja mitä apua on nyt kaikista näistä suurista ja makeista sanoista?» vastasi Rebekka. »Sinulla oli kaksi ehtoa: joko viattoman naisen veren vuodattaminen tai oman maallisen korkeutesi ja maallisten toivojesi menettäminen. — Mitä apua on siitä, että siitä enää puhelemme? Sinun valintasi on jo tehty.»