»No kas, koska he silloin ovat katuvalla mielellä ja tahtovat tasoittaa velkaansa Jumalalle. Mutta annapa kun tili on tasassa, niin Jumala varjelkoon niitä ihmiskurjia, joista he jälleen aloittavat uutta laskua! Aika lailla varmasti tulevat ne matkalaiset nyljetyiksi, jotka nyt ensiksi tuon Torquilstonessa suoritetun hyväntyön jälkeen sattuvat heidän kynsiinsä. Mutta onpa kuitenkin», lisäsi Wamba läheten ritaria, »toisiakin veitikoita, jotka ovat matkustajalle vielä paljon vaarallisemmat kuin nuo metsäsissit.»
»Keitä ne sitten olisivat, sillä eihän täälläpäin minun tietääkseni ole karhuja eikä susia?» kysyi ritari.
»Onhan maar täällä Malvoisinin sotamiehiä, herraseni», selitti Wamba; »ja kymmenkunta sellaista veikkoa, uskokaa minun sanani, vetää tämmöisinä keskinäissodan aikoina hyvinkin vertaa kokonaiselle susilaumalle. Heillä on nyt elonleikkuuaikansa, ja heidän joukkoonsa ovat vielä liittyneet ne miehet, jotka pääsivät pakoon Torquilstonesta. Saisimmepa siis, jos heidän kynsiinsä satumme, kalliisti maksaa sakkoa omista urotöistämme. — Mitäpä te, arvoisa ritari, tekisitte, jos kaksi semmoista sattuisi meitä vastaan?»
»Naulaisin ne lurjukset peitselläni kiinni maahan, Wamba, jos tahtoisivat estää meidän kulkuamme.»
»Mutta mitä sitten, jos heitä olisi neljä?»
»Samaa leikkiä saisivat silloinkin kokea», vastasi ritari.
»Entä jos tulee kuusi», jatkoi Wamba, »ja meitä, niinkuin nyt on, ei olisi kahta enempää — juolahtaisiko teille silloin Locksleyn torvi mieleen?»
»Mitä! Minäkö kutsuisin apua», huusi ritari, »jos tulisi kymmenkunta mokomaa roistoa, joita kunnon ritari lennättäisi peitsellään niinkuin tuuli karisseita lehtiä?»
»Vai niin», vastasi Wamba; »no, sitten pyytäisin vain saada hiukan tarkemmin katsella tuota torvea, jonka ääni kuuluu olevan niin voimallinen.»
Ritari päästi auki kantimien soljen ja ojensi torven matkakumppanilleen, joka heti ripusti sen omalle olalleen.