Kun toivioretkeläinen, soihtua kantavan palvelijan opastamana, läksi astumaan Cedrikin avaran ja säännöttömästi rakennetun kartanon sokkeloisia huonerivejä myöten, kuiskasi jäljessä tuleva juomanlaskija hänen korvaansa, että jos hän suvaitsisi juoda maljan hyvää simaa hänen kamarissaan, niin hän tuottaisi iloa monille talon palvelijoille, jotka mielellään kuulisivat sanomia Pyhästä maasta, varsinkin ritari Ivanhoeta koskevia. Wambakin ilmestyi kannattamaan tätä pyyntöä, huomauttaen, että pikarillinen puolenyön jälkeen vastasi kolmea heti iltakellojen jälkeen nautittua. Toivioretkeläinen ei kiistänyt tätä niin arvovaltaiselta taholta lausuttua väitettä vastaan, vaan kiittäen tarjouksesta ilmoitti toiviovalaansa sisältyvän määräyksen, ettei hän saisi koskaan keittiössä puhua aiheista, jotka herrastuvassa olivat kiellettyjä. »Semmoinen vala tuskin sopisi palvelijalle», arveli Wamba juomanlaskijalle.
Juomanlaskija kohautti pahastuneena olkapäitään. »Olin aikonut majoittaa hänet yliskamariin», sanoi hän, »mutta koska hän on niin karsas kristittyjen seuralle, niin menköön Iisak juutalaisen koppinaapuriksi.»
»Anwold», käski hän soihdunkantajaa, »vie toivioretkeläinen etelänpuoleiseen koppiin. — Minä toivotan teille hyvää yötä, herra toivioretkeläinen», lisäsi hän, »mutta enpä voi lausua suurta kiitosta kohteliaisuudestanne.»
»Hyvää yötä ja Neitsyt Maarian siunausta!» sanoi toivioretkeläinen rauhallisesti, lähtien seuraamaan jälleen opastaan.
Mutta pienessä eteisessä, johon useita ovia avautui ja jota pieni rautalamppu valaisi, kohtasi heitä toinen viivyke. Rowenan palvelustyttö ilmoitti käskevään sävyyn emäntänsä haluavan puhutella toivioretkeläistä, otti muitta mutkitta soihdun Anwoldin kädestä, ja käskien tämän odottaa hänen paluutaan, viittasi toivioretkeläistä seuraamaan mukanansa. Vieras ei nähtävästi katsonut soveliaaksi kieltäytyä tästäkin kutsusta niinkuin edellisestä, sillä vaikka hänen eleensä ilmaisikin hiukan kummastusta kutsun johdosta, totteli hän sitä kuitenkin vastaansanomatta.
Lyhyt käytävä ja portaat, joiden seitsemän askelmaa olivat kukin paksusta tammiparrusta, johtivat hänet Rowena-neidin huoneeseen, jonka alkeellinen komeus oli sen kunnioituksen mukainen, jota talon isäntä osoitti sen asujalle. Seiniä peittivät koruompeleiset verhot, joihin oli monivärisin silkein sekä hopea- ja kultalangoin kaikella senaikaisella taidolla kuvattu riistanajo- ja haukkametsästyskohtauksia. Vuode niinikään oli koristettu samanlaisilla upeilla verhoilla ja ympäröity purppuranvärisillä uutimilla. Tuoleissakin oli värilliset päällykset, ja erään muita korkeamman eteen oli mukavuuden vuoksi asetettu norsunluinen, taidokkaasti veistetty jakkara.
Neljä hopeista kynttilänjalkaa kannatti suuria vahakynttilöitä, jotka antoivat huoneeseen valaistusta. Mutta älköön kuitenkaan nykypäivien kaunotar kadehtiko saksilaisprinsessan ylellisyyttä. Hänen huoneensa seinät olivat näet niin huonosti rakennetut ja niin täynnä rakoja, että yötuuli heilutteli kalliita verhoja, ja vaikka jonkinmoinen varjostin olikin asetettu vahakynttilöiden suojaksi, niiden liekki liepotti sivullepäin aivankuin sotaherran levällään oleva viiri. Upeutta huoneessa kyllä oli, samoin kuin jonkinlaista aistikkuuden yrittelyä, mutta mukavuudesta ei ollut paljon tietoa, ja tuntematonta kun se oli, ei sitä kaivattukaan.
Rowena-neiti, takana kolme palvelijatarta sukimassa hänen tukkaansa yölepoa varten, istui yllämainitulla kunniatuolilla sen näköisenä kuin olisi syntynyt saamaan osakseen alamaista kunnioitusta. Toivioretkeläinenkin tunnusti hänelle sen oikeuden syvällä polvistumisella.
»Nouskaa, toivioretkeläinen», sanoi Rowena suopeasti. »Se, joka puolustaa poissaolijaa, on ansainnut kaikkien niiden suosion, jotka pitävät totuutta arvossa ja kunnioittavat miehuutta.» Sitten hän virkkoi palvelijoille: »Poistukaa kaikki muut paitsi Elgitha. Minulla on puhuttavaa tälle pyhälle vaeltajalle.»
