Kun tämä jumalinen velvollisuus oli täytetty, niin Cedrik viittasi heitä taas seuraamaan, astui muutamia portaita alas ja aukaisi varovasti pienen kappelin viereisen rukoushuoneen oven. Tämä huone oli noin kahdeksan jalkaa joka puolelle, ja samoinkuin kappelikin muurattu itse ulkoseinän sisustaan. Sen ikkunana oleva ampumareikä antoi länttä kohti ja leveni suuresti sisäänpäin; laskevan auringon säteet pääsivät siis valaisemaan sen pimeitä nurkkia kohdistuen kunnianarvoisan näköiseen naiseen, jonka kasvoilla vielä näkyi majesteetillisen kauneuden selvät jäljet. Hänen pitkä suruvaatteensa ja alasvaluva huntunsa, jotka olivat mustaa, utuista silkkiä, koroittivat tummuudellaan hänen ihonsa valkeutta, ja kauniisiin keltaisiin, pitkiin kiharoihin ei ikä vielä ollut sekoittanut hopeataan. Hänen kasvoillaan näkyi syvää surua ja alistumista Jumalan tahtoon. Hänen edessään kivisellä pöydällä seisoi norsunluinen ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä messukirja, jonka lehdet oli koristeltu maalatuilla kuvilla ja kannet varustettu kultahakasilla ja kultanastoilla.
»Jalo Edith», lausui Cedrik, seisottuansa hetken aikaa ääneti ikäänkuin antaaksensa Rikhardille ja Wilfredille aikaa katsella talon emäntää, »nämä arvoisat vieraat ovat tulleet ottamaan osaa sinun suruusi. Ja tämä uljas ritari varsinkin taisteli urhoollisesti vapauttaaksensa hänet, jota me tässä nyt suremme.»
»Kiitokseni lausun hänelle hänen urhoudestaan», vastasi rouva, »vaikka Jumalan tahto sääti, ettei siitä ollut pojalleni apua. Kiitokseni lausun hänelle myös hänen kohteliaisuudestaan, kun hän tuli tänne katsomaan Adelingin leskeä, Athelstanin äitiä tänä katkeran surun ja itkun hetkenä. Sinun haltuusi, hyvä sukulaiseni, uskon nämä vieraat täydesti luottaen siihen, ettei heiltä tule puuttumaan mitään siitä vieraanvaraisuudesta, jota tämä suruhuone vielä voi tarjota.»
Vieraat kumarsivat syvään murehtivalle äidille ja poistuivat sitten huomaavaisen oppaansa kanssa.
Toiset kiertoportaat johtivat heidät huoneeseen, joka oli yhtä iso kuin se, mihin he ensiksi olivat tulleet. Tämä huone täytti näet koko ylimmän kerroksen. Sieltä kuului, ennenkuin ovea aukaistiin, hiljaista, surullista laulua. Sisään astuessaan he tapasivat noin kaksikymmentä rouvaa ja neitoa, jotka kaikki olivat korkeata saksilaista sukuperää. Neljä neitoa veisasi Rowenan johdolla vainajan sielun puolesta virttä, josta me olemme saaneet vain pari kolme säkeistöä selville:
Tomu tomuksi
kaikki katoovi.
Sielu jättänyt
on tomun asunnon,
täys valta siinä on
matosilla nyt.
Sielu seutuviin
tietämättömiin
läksi lentäen.
Siell' liekkiin mennä saa,
mi tahrat puhdistaa
pahain tekojen.
Piinapaikkahas
Maria autuas
pian rientäköön
ja tähden virttemme
ja rukoustemme
sinut päästäköön!
Sillä aikaa kuin mainitut neljä neitosta veisasivat tätä ruumisvirttä hiljaisella, surullisella äänellä, olivat muut naiset täydessä toimessa hautajaisvalmistuksissa. Osa tikkaili parhaan taitonsa ja aistinsa mukaan suurta silkkipeittoa, jolla Athelstanin ruumispaarit piti verhota. Toinen joukko punoi kukkasista, joita heillä oli suurissa koreissa edessään, kiehkuroita myöskin paarien koristukseksi. Neitojen käytös oli ylimalkaan sovelias, vaikk'ei se osoittanutkaan kovin katkeraa surua. Vilahtipa näet toisinaan hymyily tai kuiskaus esiin, joiden johdosta vakavammat vanhat naiset nuhtelivat heitä; olipa joukossa jokunen kaunotarkin, jonka ajatukset ehkä enemmän askartelivat hänen oman surupukunsa pukevaisuudessa kuin siinä surullisessa juhlassa, jota tässä varusteltiin. Ja tämä mieliala (pitäähän totuus aina tunnustaa) ei suinkaan ottanut masentuakseen, kun kaksi outoa ritaria astui nyt sisään; päinvastoin syntyi koko joukossa innokasta tirkistelyä ja tirskuntaa. Rowena yksin, joka oli liian ylpeä ollakseen keikailija, tervehti pelastajaansa suloisella kohteliaisuudella. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta eivät silti vallan surulliset. Ja sangen epätietoista olikin, eikö hänen vakavuutensa syynä ollut yhtä paljon ajatus Ivanhoesta ja tämän kohtalosta kuin Athelstanin kuolemasta.
Mutta Cedrikistä, jonka silmät — niinkuin muistamme — eivät juuri olleet terävimpiä tämmöisissä asioissa, Rowenan suru näytti paljon syvemmältä kuin muiden neitojen, niin että hän katsoi sopivaksi kuiskata seuralaisilleen selitykseksi: »Hän oli jalon Athelstanin kihlattu morsian». — Ja sangen epäiltävää on, enensikö tämä ilmoitus suurestikaan Wilfredin halua ottaa osaa coningsburghilaisten suruun.