Ivanhoe irtautui nopeasti kaatuneen hevosensa alta ja kavahti pystyyn parantaakseen onneansa miekalla. Mutta hänen vastustajansa ei noussutkaan. Wilfred silloin nostaen jalkansa hänen rintansa päälle ja tähdäten miekalla hänen kurkkuansa, vaati häntä antautumaan, jos tahtoi välttää kuolemaa. Mutta Bois-Guilbert ei vastannut.
»Älkää tappako häntä, herra ritari», huusi suurmestari, »ennenkuin hänet on ripitetty ja synnit suotu hänelle anteeksi, — älkää hävittäkö ruumista ja sielua yht'aikaa! Me myönnämme hänen hävinneen.»
Hän astui alas tantereelle ja käski avata voitetun ritarin kypärän. Tämän silmät olivat ummessa — kasvot olivat yhä vielä tummanpunaiset. Heidän ihmetellen katsellessaan ritarin silmät aukenivat, mutta ne olivat liikkumattomat, lasimaiset. Puna katosi kasvoilta ja kalman kalvakka väri tuli sijaan. Vastustajan peitsestä vioittumatta oli Brian de Bois-Guilbert saanut surmansa omien ristiriitaisten tunteittensa kovasta kuohusta.
»Tässä todellakin on Jumala tuominnut!» lausui suurmestari taivaaseen päin katsahtaen. »Fiat voluntas tua!» — Tapahtukoon sinun tahtosi!
[NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.]
Kas nyt se loppui, niinkuin ämmän loru.
WEBSTER.
Kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, kysyi Wilfred Ivanhoe suurmestarilta, joka oli taistelutuomarina, arveliko tämä hänen täyttäneen velvollisuutensa urhoollisesti ja rehellisesti?
»Urhoollisesti ja rehellisesti sinä olet taistellut», lausui suurmestari. »Minä julistan, että tämä neito on vapaa ja syytön. Ritari-vainajan varusteitten ja ruumiin suhteen menetelköön voittaja, niinkuin tahtoo.»