»Ja minä sanon», vastasi Gurth, »että se on aivan terve, niin raajoiltaan kuin keuhkoiltaan. Menehän itse katsomaan, se on tallissasi. Ja minä sanon vielä lisäksi, että seitsemässäkymmenessä sekiinissä on aivan kylliksi hintaa varusteista, ja tottapa kristityn miehen sana tässä kelvannee yhtä paljon kuin juutalaisen. Jollet tahdo tyytyä seitsemäänkymmeneen, niin vien tämän kukkaron» — näin sanoen hän kilisytti rahoja kukkarossa — »takaisin herralleni.»
»Ei, ei suinkaan!» sanoi juutalainen, »anna vain tänne rahat — sekiinit — nuo kahdeksankymmentä sekiiniä, — saatpa nähdä, että annan sinulle kelpo juomarahat.»
Gurth suostui viimein; hän maksoi kahdeksankymmentä sekiiniä ja sai juutalaiselta kuitin niin hevosesta kuin varusteistakin. Juutalaisen käsi vapisi ilosta, kun hän luki ensimmäisiä seitsemääkymmentä kultarahaa. Viimeiset kymmenen hän luki sangen hitaasti, arvellen ja viivyskellen ja pistäen pari sanaa väliin joka kerta, kun otti yhden niistä pöydältä ja pudotti kukkaroonsa. Ilmeinen ahneus taisteli hänen sydämessään paremman tunteen kanssa, edellinen yllyttäen häntä panemaan sekiinin toisensa perästä talteen, jälkimmäinen sitä vastoin kehoittaen häntä palauttamaan edes osan takaisin hyväntekijälle tai antamaan tuojalle juomarahoiksi. Hänen puheensa kuului tällä tapaa:
»Ykskahdeksatta — kakskahdeksatta, sinun herrasi on kelpo nuorukainen — kolmekahdeksatta, oikein kelpo nuorukainen — neljäkahdeksatta —tämä kappale on reunasta vähän leikattu — viiskahdeksatta — ja tämä ei tunnu aivan täysipainoiselta — kuuskahdeksatta — kun herrasi joskus on rahan tarpeessa, tulkoon vain Iisak Yorkilaisen luo —seitsemänkahdeksatta — se tahtoo sanoa, tuokoon kuitenkin lujat takaukset lainasta.» — Tässä hän pysähtyi jokseenkin pitkäksi ajaksi, ja Gurth jo toivoi, että jäljelläolevat kolme kultarahaa saisivat mennä toista tietä kuin niiden kumppanit. Mutta juutalainen alkoi jälleen lukea. — »Kahdeksankahdeksatta — sinä olet kunnon mies —yhdeksänkahdeksatta — ja ansaitsisitpa saada vähän juomarahaa...»
Tähän juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä, epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä — nyt on luku täysi, ja minä olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. — Näkyypä», lisäsi hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin kolikoita tuossa kukkarossasi.»
Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.
»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin minua. Mutta samantekevä — hänen herransa on kelpo nuorukainen — on niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»
Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin, sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen kamariin.
Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti, kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.
