Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin, kelpo soturiksi.
Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle, ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.
»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää, miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka tänäpäivänä on hänen omansa. — Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi, »kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»
Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle tämänpäiväistä hallitsijatarta.
Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa, millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu järjestettävä.
Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja käärimättömiä peitsenkärkiä.
Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.
Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta. Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin. Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.
Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.
Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä ryntäyskäskyn: »Laissez aller! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa törähtivät, — peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin satulahakasiin, — kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, — ja kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain. Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä, ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen kallistuisi.