»Oletko hullu, de Bracy?» sanoi Fitzurse. »Muista, että nuo miehet, vaikka he tosin ovat vain saksilaisia, ovat rikkaita ja mahtavia, ja että heitä kansalaistensa kesken pidetään erinomaisessa arvossa juuri siitä syystä, että niin harvat saksilaiset ovat voineet säilyttää valtaa ja rikkautta.»
»Eikä niitä saisi olla yhdelläkään saksilaisella enää hituistakaan jäljellä», arveli de Bracy; »valloituksen työ on kertakin loppuun täytettävä.»
»Kuitenkaan ei siihen ole nyt sopiva aika», sanoi Fitzurse. »Meitä lähestyvässä metelissä emme voi tulla toimeen ilman kansan apua, ja Juhana-prinssi ei voisi olla rankaisematta sitä, joka kansan suosimille miehille tekee julkeaa väkivaltaa.»
»Rangaiskoon, jos uskaltaa», sanoi de Bracy; »pianpa hän huomaisi pikkuisen erotuksen niiden välillä, joiden apuun hän voisi turvautua: uljaan peitsimiesparvenko, niinkuin ovat minun poikani, vai pakoonpötkivän saksilaisen maamoukkalauman. Mutta minä aionkin muuten laittaa niin, että asia ei heti tule ilmi. Enkö tässä puvussa ole aivan rohkeimman metsäsissin näköinen, joka ikänä on kaiuttanut saloa torvellansa? Väkivaltainen tekoni on lankeava Yorkshiren metsärosvojen syyksi. Minulla on varmat vakoilijani, jotka seuraavat saksilaisten kaikkia liikkeitä — tänä yönä he lepäävät St. Wittolin eli Witholdin luostarissa, tai mikä lieneekään tuon saksilaisen pyhimys-lurjuksen nimi, jolla on luostari Burton-on-Trentissä. Huomenna he kulkevat meidän väijymäpaikkamme sivuitse, ja silloin me iskemme heihin kyntemme niinkuin haukat. Kohta sen jälkeen aion ilmestyä omassa, tavallisessa muodossani, tekeydyn avuliaaksi ritariksi, vapautan onnettoman ja surullisen kaunokaiseni julmien rosvojen käsistä, vien hänet Front-de-Boeufin linnaan tahi vaikkapa Normandiaankin, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi, enkä tuo häntä sukulaistensa silmien eteen, ennenkuin hänestä on tullut Mauri de Bracyn laillinen vaimo ja puoliso.»
»Onpa tuo ihmeen viisas tuuma», sanoi Fitzurse, »ja jollen vallan pety, ei se ole yksistään sinun aivoissasi syntynyt. — Kuules, puhu suusi puhtaaksi, de Bracy, — kuka sen sinulle keksi? Ja kenenkä saat apumieheksesi sitä toimeenpanemaan? Sillä tietääkseni oma joukkosi majailee nyt Yorkissa asti.»
»No, jos olet halukas tuota tietämään», vastasi de Bracy, »niin temppeliherra Brian de Bois-Guilbert se tämän juonen keksi, sen jälkeen kuin jotakin sellaista oli minulle itsellenikin juolahtanut päähän kuultuani jutun Benjaminin miehistä. Hän tulee myös apumiehekseni sitä toimeenpanemaan. Hän ja hänen miehensä saavat olla rosvoja, joiden kynsistä, niin pian kuin olen muuttanut vaatteeni, minun voimallinen käteni on pelastava neidon.»
»Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani!» sanoi Fitzurse, »onpa tämä juoni teidän yhteenliittyneen älynne arvoinen. Ja erittäinkin ihmettelen, de Bracy, sinun viisauttasi, kun aiot antaa neidon joutua kelpo liittolaisesi käsiin. Kyllä maar ihana saalis tulee ryöstetyksi saksilaisen heimonsa hallusta, sitä en yhtään epäile. Mutta kuinka sitten saanet hänet pelastetuksi Bois-Guilbertin kynsistä, se minua enemmän arveluttaa. — Tuo mies on niitä haukkoja, jotka osaavat yhtä hyvin pitää kuin pyytääkin saalista.»
»Kuuluuhan Bois-Guilbert hengelliseen ritaristoon», selitti de Bracy, »eikä voi siis naimalla kultalintuani tehdä minulle häiriötä. — Ja mitä siihen tulee, että hän yrittäisi jotakin kunniatonta de Bracyn morsianta kohtaan — tuhat tulimmaista! — vaikka hänellä olisikin koko temppeliritariston kapitelikunnan valta, — niin hän ei uskalla häväistä minua sillä tavalla!»
»No, koska minun sanani», sanoi Fitzurse, »ei näy voivan karkoittaa tätä hullutusta mielestäsi — tiedänhän minä vanhastaan, kuinka itsepäinen olet — niin pyydän, että edes kulutat siihen niin vähän aikaa kuin mahdollista. — Älköön narripelisi olko yhtä pitkäaikainen kuin se on ajattomalla hetkellä pantu toimeen.»
»Minä vakuutan sinulle», vastasi de Bracy, »että siihen menee vain muutamia tunteja. Sinä saat nähdä minut Yorkissa reippaitten, uskaliaitten poikieni etunenässä, yhtä valmiina toimeenpanemaan jotakin rohkeata hanketta kuin sinun viisas pääsi on valmis sitä keksimään. —Mutta kuulenpa kumppanieni kokoontuvan; ratsut jo hirnuvat ja polkevat kavioillaan ulkopihassa. — Hyvästi, — minä lähden, niinkuin kelpo ritarin sopii, kaunokaista miellyttelemään.»