»Oikeassa olet», sanoi Gurth; »pahapa olisi, jos tuo Aymer saisi nähdä Rowena-neidon, ja vielä pahempi, jos Cedrik, niinkuin luultavaa on, joutuisi riitaan tämän soturimunkin kanssa. Mutta tehdään me niinkuin kelpo palvelijat ainakin, kuunnellaan ja katsotaan, mutt'ei virketa mitään.»
Palatkaamme nyt taas ratsumiehiin, jotka olivat pian jättäneet orjat kauas jälkeensä. Heidän välillään virisi seuraava keskustelu normannilais-ranskan murteella, jota korkeammat säädyt tavallisesti käyttivät, niitä harvoja lukuunottamatta, jotka yhä vielä pitivät saksilaista sukuperäänsä arvossa.
»Mitä tarkoittaa noiden itsepäisten lurjusten hävyttömyys?» kysyi temppeliherra benediktiläis-munkilta. »Ja miksi estitte minua heitä kurittamasta?»
»Totta maar, veli Brian», vastasi abotti, »mitä toiseen heistä tulee, niin on minun vaikea sanoa, miksi narri puhuu hullutuksiaan. Ja toinen lurjus on noita hillittömiä, raivoisia hurjapäitä, joita vielä tavataan voitettujen saksilaisten jälkeläisten joukossa ja joiden paras ilo on, kun he jollakin heille tarjona olevalla keinolla voivat osoittaa vihaansa valloittajia vastaan.»
»Pian minä olisin piessyt hänen selkänsä nöyräksi», arveli Brian. »Olen tottunut pitämään tuommoisia hurjapäitä kurissa. Meidän turkkilais-vankimme ovat yhtä hillittömiä ja raivoisia, kuin ikänä itse Odin olisi ollut. Mutta annas heidän vain olla pari kuukautta talossani, orjavoutini käsiteltävinä, niin he ovat nöyriä, alistuvia, palvelevaisia ja tottelevat käden viittaustakin. Tosin on varottava heidän myrkkyään ja tikariaan, sillä he ovat kerkeät käyttämään kumpaistakin, jos vain antaa heille pienimmänkin tilaisuuden.»
»Vaikka vain», vastasi Aymer-abotti, »mutta kullakin maalla on omat tapansa ja muotinsa; ja paitsi sitä, ettemme olisi tuota lurjusta pieksämällä saaneet sen paremmin tietoa tiestä Cedrikin talolle, olisi siitä varmaankin noussut riita teidän ja Cedrikin välille, jos olisimme lopulta osuneet hänen taloonsa. Muistakaa, mitä teille kerroin; tuo rikas vapaatilallinen on ylpeä, hurjapäinen, kateellinen ja helposti ärtyvä mies. Hän vastustaa korkeaa aatelistoa, jopa naapureitansakin Reginald Front-de-Boeufiä ja Filip Malvoisin'ia, joiden kanssa kilvoitteleminen ei ole lasten leikkiä. Hän pitää niin jäykästi heimonsa etuoikeuksien puolta ja on niin ylpeä siitä, että hän voi laskea sukuperänsä suoraan Herewardista, kuuluisasta Heptarkian[3] sankarista, jotta häntä yleisesti nimitetään nimellä Cedrik Saksilainen. Moni muu koettaa kaikin tavoin salata saksilaista sukuperäänsä, peläten muuten saavansa osaltaan kokea vae victis'iä eli sortoa, jonka alaisiksi voitetut joutuvat. Mutta Cedrikpä suorastaan kehuu kuuluvansa tähän kansaan.»
»Abotti Aymer», sanoi temppeliherra, »te olette kavaljeerimies, täysinoppinut kauneuden tuntija ja yhtä taitava kuin trubaduuri kaikissa lemmentuomioita koskevissa asioissa; mutta paljon kauneutta minä vaadinkin tuolta kuululta Rowenaltanne sen itsekieltäymyksen ja pidättyväisyyden vastapainoksi, jota minun on harjoitettava, jos mieli pyrkiä suosiollisiin väleihin sellaisen kapinallisen moukan kanssa, jollaiseksi olette hänen isänsä Cedrikin kuvannut.»
»Cedrik ei ole hänen isänsä», vastasi abotti; »hän on vain kaukainen sukulainen. Rowena on korkeampaa sukuperää, kuin mitä Cedrik itsekään kehuu olevansa. Rowenan holhooja hän joka tapauksessa on, joskin, luulen ma, omin valtuuksinsa, ja hän rakastaa holhokkiansa niinkuin omaa lastaan. Rowenan kauneutta saatte pian itse arvostella. Ja jollei hänen hipiänsä hienous ja hänen sinisilmiensä ylevä ja samalla lempeä katse heti haihduta mielestänne Palestiinan mustapalmikkoisia impiä, vieläpä Mahometti-ukon paratiisin hourejakin,[4] niin saatte sanoa minua luopioksi eikä kirkon uskolliseksi pojaksi.»
»Mutta jos tuo teidän kehuttu kaunottarenne», sanoi temppeliherra, »punnitaan vaa'assa ja havaitaan köykäiseksi, niin muistattehan vetomme?»
»Hyvä, kaulaketjuni», vastasi abotti, »kymmentä Chion viinitynnyriä vastaan; ne ovat minun yhtä varmasti, kuin jos olisivat jo luostarini kellarissa, vanhan Dennis kellarimestarin avaimen takana.»