Tuskin oli jalo ratsu höllistyvistä suitsista huomannut saavansa noudattaa omaa älyään, kun se virkistyi uuteen intoon ja voimaan, vaikka pitkä päivämatka rautaan puetun ritarin painon alla jo suuresti raukaisi sen jäseniä. Viime aikoina se oli vain huoaten vastannut kannustimen yllytykseen; mutta nyt, ikäänkuin ylpeillen osoitetusta luottamuksesta, se jälleen kohotti korvansa ja rupesi itsestänsä liikkumaan joutuisammin. Polku, jonka se valitsi, poikkesi jokseenkin paljon päivän ajalla kuljetusta suunnasta; mutta koska ratsu näkyi olevan aivan varma valinnastaan, antoi matkustaja sen kulkea tahtonsa mukaan.
Eikä aikaakaan, niin hän saikin nähdä, ettei hänen luottamuksensa ollut pettänyt. Polku alkoi vähitellen vähän levitä ja tulla enemmän tallatuksi, ja pienen kellon helinä ilmoitti kappelin tai erakkomajan olevan läheisyydessä.
Pian ritari joutui lakealle nurmikolle, jonka toisessa päässä harmaapäinen, monta kovaa säätä kestänyt kallio kohosi jyrkkänä tasavietteiseltä kankaalta. Murattiköynnökset verhosivat sen kupeita muutamin pakoin. Toisin kohdin taas kasvoi vaivaistammia, joiden juuret hakivat ravintoansa vuoren raoista. Niiden lehvät nuokkuivat jyrkänteen yli niinkuin ritarin otsan yli teräskypärän sulka, antaen suloutta sen ulkomuodolle, joka muuten olisi ollut peloittava. Kallion juurella, ja ikäänkuin sen nojaan rakennettuna, seisoi maja; se oli kömpelösti kyhätty lehtimetsästä hakatuista hirsistä, ja suojaksi pahaa säätä vastaan olivat saumat tilkityt sammalella sekä savella. Karsittu näre, jonka latvapuoleen seiväs oli sidottu poikittain kiinni, törrötti oven vieressä, pyhän ristin karkeatekoisena kuvana. Vähän matkaa siitä, oikealla puolella, solisi vuoresta kirkas lähde, kooten vetensä onteloon kiveen, jonka ihmiskäsi oli kovertanut ammeen muotoiseksi. Tästä säilytyspaikasta vesi jälleen riensi loristen edelleen ojaa myöten, jonka se pitkän ajan kuluessa oli murtanut itselleen, ja hyppeli sitten nurmikon poikki kadoten läheiseen metsään.
Lähteen vieressä oli pikkuinen, raunioiksi raukeneva kappeli, jonka katosta osa oli jo sortunut maahan. Eheänä ollessaankin tämä temppeli ei ollut koskaan ollut avarampi kuin noin kuuttatoista jalkaa pitkä ja kahtatoista leveä. Katto, tällaisessakin rakennuksessa kovin matala, lepäsi neljällä holvikaarella, jotka kukin kolkastaan kohoten yhtyivät keskikohdassa; niiden kannattajina olivat lyhyet, kömpelötekoiset pylväät. Kahden kaaren väliltä oli katto rikkoutunut, niin että ainoastaan itse kaarien ruoto oli enää jäljellä; muiden kaarien välillä katto oli vielä eheä. Ovi, jonka kautta päästiin sisään tähän vanhanaikaiseen rukoushuoneeseen, oli sovitettu hyvin matalan, kuperan kaaren alle; tätä ympäröivät useassa rivissä haikalan hampaitten muotoiset koristukset, joita usein nähdään vanhoissa saksilaisissa rakennuksissa. Ovikaaren yläpuolella kohosi kelloteline neljän pienen pylvään nojassa; siinä riippui vihreäksi ruostunut, monta ilmanvaihdetta kokenut kello, jonka heikon helinän Musta ritari oli jo jonkin matkan päästä kuullut.
Koko tämä tyyni, rauhallinen näky häämötti hämärässä matkustajan silmien edessä, herättäen hyvää toivoa yömajan saamisesta. Sillä saloilla asustelevien erakkojen erinäisiin velvollisuuksiin kuului myös vieraanvaraisuuden osoittaminen myöhästyneille tai eksyneille matkustajille.
Ritari ei siis malttanut kauan tarkastella näkemäänsä. Kiitettyänsä Pyhää Julianusta, matkustajien suojeluspyhimystä siitä, että hän oli saattanut hänet hyvään majapaikkaan, hän hyppäsi heti hevosen selästä maahan ja kolkutti peitsensä varrella erakkomajan ovea, jotta sen asukas heräisi ja tulisi päästämään matkalaisen sisään.
Kuluipa kuitenkin pitkä aika ennenkuin vastattiin, eikä vastaus ollut kovinkaan mieluisa.
»Mene tiehesi, kuka siellä lienetkin», kuului syvä, karkea ääni kodasta, »äläkä häiritse Jumalan ja Dunstanin palvelijan iltarukouksia.»
»Arvoisa isä», vastasi ritari, »täällä on metsään eksynyt matkamies-parka, jolle olet tilaisuudessa osoittamaan armeliaisuutta ja vieraanvaraisuutta.»