»Oi terve, kauno! — tullut kas!
on kultamaalta sotijas.
Ei tuo hän kultaa matkaltaan,
vaan mitäs siitä — kunhan vaan
tallella kelpo miekkans' on
ja raisu ratsu verraton.
En huoli, kunhan säilyi nuot,
ja kun sä, armas, katseen suot!
3.
Oi terve, kauno! Kuuluksi
mä saatoin nimes töilläni.
Kaikk' urhot sitä mainitsee
ja runoniekat laulelee:
'Kas tuota neittä, hän se on!
Sen silmäin säihke verraton
urholle ihmevoiman soi,
jok' Askalonin voiton toi.'
4.
'Kas immen suuta! — hymynsä
suloinen, lämmin, viehkeä,
se leskeks monen avion
tek' alangoll' Ikoonion. —
Kas tukkaa kullan hohtavaa,
lumille kaulan valuvaa! —
Jokainen säie kultainen
löi yhden vääräuskoisen.'
5.
Oi, impi! — Nimetönnä vain
mä kuljen aina; teoistain
sait sinä yksin mainehen; —
siis avaa oves minullen.
Myöhäisen tunnin kello lyö
ja kylmä pohjoismain' on yö.
Autuutta lemmen hälle suo,
jok' kunnian ja maineen tuo.»
Ritarin laulaessa erakko käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin meidänkin aikoinamme parhaat musiikin ymmärtäjät, kun uutta oopperaa ensi kertaa näytellään. Hän loikoili tuolin selustan nojassa, siristellen silmiään, pannen kätensä ristiin ja kierrellen peukaloitaan toistensa ympäri ollen syvimmän hartaasti kuuntelevinaan. Väliin hän taas levitteli käsiänsä, hiljaa lyöden tahtia sormillaan. Parissa hänelle erittäin mieleisessä paikassa hän itsekin loihe vähän auttamaan, kun ei arvellut ritarin äänen yksin saavan näitä säveliä soimaan niin voimallisesti kuin hänen herkkä tuntijankorvansa olisi vaatinut. Laulun lakattua erakko kiitteli korein sanoin sitä kauniiksi ja hyvin esitetyksi.
»Minun mielestäni», hän sanoi, »ovat saksilaiset kansalaiseni kuitenkin liian paljon seurustelleet normannilaisten kanssa, koska he rupeavat jo heidän itkusuisia laulujansa matkimaan. Kuka käski tuon kelpo ritarin lähteä pois kotoa? Taikka mitäpä hän muuta voi odottaakaan kuin tapaavansa kultansa hauskassa ajanvietossa toisen kosijan kanssa, jolloin hänen serenaadistansa — siksihän ne tämmöistä iltalaulua sanovat — ei pidettäisi enemmän lukua kuin rakastuneen kissan naukumisesta räystäskourussa? Kaikesta huolimatta, herra ritari, otetaanpa nyt taas tästä ja juodaan kaikkien uskollisten rakastajien onneksi ja menestykseksi — mutta pelkäänpä, ettette te niiden joukkoon kuulukaan», lisäsi hän havaittuansa, että ritari, jonka pää tiheistä ryypyistä alkoi käydä kuumaksi, kaasi vettä viininsä sekaan.
»Mitä», arveli ritari, »etkö sanonut tämän veden olevan autuaan suojeluspyhimyksesi, hurskaan Dunstanin lähteestä?»