Ravenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin saadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin teeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka Ravenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis siten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla, jota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa käyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan, jota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.
"Ja tätä säilytän aina povellani", vakuutti Lucy ripustaen rahan kaulaansa ja peittäen sen huivillaan, "jollet sinä, Edgar Ravenswood, vaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei minun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin sinun."
Samoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä kohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän puhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset kartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla levottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä lähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti nuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa tammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet. Lintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan Lucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.
Neiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä ja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli näyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän ei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi heidän luoksensa jousi kädessä.
"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä", riemuitsi hän, "ja tiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun putoavan — loiskis! — teidän päänne päälle, ennenkuin sen huomaisitte. — Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan sinulle, Lucy?"
"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun annoit meidän odottaa täällä näin kauan", sanoi Ravenswood auttaaksensa Lucya, joka oli hämillään.
"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy kotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan Hayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt me olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja piilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana lörppönä."
"Hyvä, hyvä on, Henrik", sanoi Ravenswood. "Mutta saa nähdä, millä nyt voit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta. Tiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun alaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa turmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?"
"No niinhän Normankin sanoi", vahvisti poika. "Hän tuli minun kanssani pyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin istuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi mitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole kesy. — Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin päässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten — viuhtis! — nuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se ollut hyvin ammuttu? — Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä jousella ampunut — kuin korkeintaan kymmenen kertaa!"
"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin", kiitti Ravenswood, "ja kyllä sinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet."