"Jumal' auttakoon, herra Balderston!" huusi Girderin emäntä.
"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?"
"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua kiitokseni", virkkoi mestari itse, "vaikka minä en suinkaan ole liian kärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene konttia kannettu, herra Balderston? — Jos joku on sanonut teille, etten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin annas kun läimähytän häntä kirveelläni — sen minä teen."
"Hyvät ystäväni — ystävä-kullat", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili asian todellisuutta, "mitä kaikista näistä pitkistä puheista? — Koetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei — mutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi — niitä en ole koskaan kärsinyt."
"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin kiusaa minun kiitoksistani", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä, "jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen — olisinpa pannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun vastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni, on karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta hyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi säilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta."
"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista", kysyi anoppi, "jolla John on määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? — Ja vaikka melkein jokainen mies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä paikkaa!"
"Minäkö en olisi kuullut!!!" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka suuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi, mistä tuuli kävi). "Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!" Ja heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui miehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi pystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta aatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.
"Epäilemättä hän on kuullut siitä", virkkoi hyvä emäntä.
"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut", sanoi Kaleb, "ja tahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa teille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte, kutka ovat teidän ystävänne, kutka ovat auttaneet teitä ja voivat auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten ensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta", lisäsi Kaleb, "kunnes saisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän käsialaa — ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!"
Näin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli molempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari Girderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän täydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei tietystikään — sen lukija helposti uskonee — kieltäytynyt, kun häntä pyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti tulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin. Näissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu vieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan, kuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen pyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin, valtioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas valtaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen pitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin varhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli jo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon tikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä merkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko entisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun hänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle sen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään — tuo asianajaja itse — niin suuri on virkojen saamisen halu — ei ollut mies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän veti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella puhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.