Markiisi A—— lausui ajatuksensa julkisesti ja peittelemättä, joskaan ei juuri kapteeni Craigengeltin kertomilla raa'oilla sanoilla, niin kuitenkin Ashtoneille kyllin loukkaavalla tavalla. "Minun mielestäni", sanoi hän, "tämä huhu on hyvin uskottava, ja hartaasti soisin sen toteutuvan. Semmoinen naimisliitto olisi paljon sopivampi ja kunniallisempi kuin jos Ravenswood ottaisi vanhan whigiläisen lakimiehen tyttären, jonka vehkeet ovat saattaneet hänen isänsä melkein täydelliseen häviöön."
Vastapuolue sitä vastoin, muistamatta kuinka juuri Ashtonit eivät tahtoneet ottaa korviinsa Ravenswoodin kosintaa, soimasi nuorenherran kevytmielisyyttä ja kavaluutta, ikäänkuin hän olisi viekoitellut Lucy Ashtonin kihloihin ja sitten oikullisesti ja syyttä hylännyt hänet toisen neidon tähden.
Huolta pidettiin siitä, että tämä huhu saapuisi Ravenswoodin kartanoon kaikkia mahdollisia teitä myöten; sillä rouva Ashton ymmärsi hyvin, että saman huhun saapuminen niin monelta haaralta välttämättömästi oli saattava sen todennäköiseksi. Muutamat siis kertoivat asian tavallisena huhuna; toiset täytenä totena. Milloin sitä kuiskuteltiin Lucyn korvaan ilkkuvalla pilkanteolla, milloin ilmoiteltiin totisen, vakavan varoituksen äänellä.
Lucyn veljeä Henrikiäkin käytettiin kiusauksen välikappaleena. Eräänä aamuna hän töytäisi sisarensa kamariin kädessä pajunoksa, jonka hän sanoi äsken tulleen Saksasta Lucyn käytettäväksi.[16] Lucy, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi tätä veljeänsä; hänen ajattelematon pilkkansa koski siis tällä hetkellä kipeämmin kuin kaikki vanhemman veljen harkitut loukkaukset. Tyttö-raukan suru ei ollut kuitenkaan vähääkään vihansekainen. Hän syleili poikaa ja sanoi hiljaa: "Henrik parka! Sinä puhut vain mitä sinulle on käsketty"; ja sitten hän purskahti hillittömään itkuun. Se liikutti pojan sydäntä, vaikkei hän iältään eikä luonteeltaan ollut syvätunteinen. "Piru minut vieköön", sanoi hän, "jos vielä tuon sinulle, Lucy, tuommoisia kiusansanomia. Sillä sinua minä rakastan enemmän", hän suuteli pois sisarensa kyyneleet, "kuin koko tuota muuta joukkoa. Ja minä annan sinun ratsastaa harmaalla pony-hevosellani; ja sinä saat vaikka ajaa neliä, jos tahdot — niin, ja saat mennä vaikka kylän toiselle puolelle, jos sinua haluttaa."
"Kuka sinulle on sanonut", kysyi Lucy, "ettei minun sallita mennä niin kauaksi kuin haluan?"
"Se on salaisuus", vastasi poika. "Mutta saatpa nähdä, että jos yrität päästä kylän taakse, niin hevoseltasi kenkä katkeaa tai sen jalka tulee vaivaiseksi tai linnan kello rupeaa soimaan tai jotain muuta tapahtuu, joka sinut palauttaa kotiin. — Mutta jos kerron sinulle enemmän näistä asioista, niin Douglas ei annakaan minulle olkavyötä, jonka hän minulle lupasi, ja sentähden jää hyvästi nyt."
Tämä puhe saattoi Lucyn mielen vielä synkemmän surulliseksi. Sillä hän näki nyt selvästi, mitä hän jo jonkun aikaa oli aavistanut, että hän ei ollut paljon paremmassa kuin väljässä vankeudessa isänsä kodissa. Tämän kertomuksen alussa mainittiin, että hänen mielenlaatunsa oli romanttinen, että hän kernaasti lueskeli hempeitä rakkaustarinoita ja että hän aina kuvitteli olevansa noiden tarinasankarien asemassa, joiden seikkailut, paremman lukemisen puutteessa, olivat täyttäneet hänen mielensä. Mutta nyt oli siitä haltijan sauvasta, jolla hän yksinäisyydessään oli huvikseen loihtinut esiin monenlaisia kuvia, tullut noidan-ase, pahojen henkien käskynalainen välikappale, jonka nostattamat haamut kauhistuttivat itse loitsijaa. Lucy tunsi, että hänen omat sukulaisensa katselivat häntä epäluulolla, ylenkatseella, inholla, melkeinpä vihalla; ja hänestä tuntui ikäänkuin se mies, jonka tähden hän oli joutunut tämän vainon alaiseksi, olisi myös hylännyt hänet. Todistukset Ravenswoodin uskottomuudesta vahvistuivatkin päivä päivältä.
Tähän aikaan palasi ulkomailta eräs onnenonkija, nimeltä Westenho, Craigengeltin vanha tuttava. Meidän kunnon kapteenimme, joka ilman erityistä käskyäkin säännöllisesti ja hartaasti edisteli rouva Ashtonin tuumia, sai helposti tämän ystävänsä rupeamaan apumieheksi. Kapteeni Westenho siis empimättä todisti tosiseikkoja suurentamalla ja lisäämällä olemattomia, että muka Ravenswoodin häät olivat aivan lähellä.
Näin kaikilta haaroilta ahdistettuna ja melkein toivottomaksi tuskastuneena ei Lucy enää jaksanutkaan tuota alinomaista surua ja kiusaa vastustaa. Hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi, jopa toisinaan, vasten luonnollista ja oikeaa tapaansa, vastasi rohkeasti ja tulisesti niille, jotka kiusasivat kauan ja liian kovaa häntä. Hänen terveytensäkin heikkeni, ja hänen kuumeisesti hohtavat poskensa ja epävakainen katseensa todisti sitä tautia, jota nimitetään sydämen kuumeeksi. Useimmissa äideissä olisi tämän tuskan näky herättänyt sääliväisyyttä; mutta rouva Ashton, jonka mieli oli päätöksissään luja ja kova, katseli tätä Lucyn ruumiin ja sielun heikkenemistä samalla tunteella, jolla vihollisen insinööri tarkastelee piiritetyn kaupungin tornien horjahtamista hänen tykkitulensa alla. Tai paremmin sanoen, rouva Ashton piti noita äkillisiä puuskia ja mielen epätasaisuutta varmana merkkinä siitä, että Lucyn lujuus alkoi horjua, samaten kuin onkija koukkuun tarttuneen kalan nykäyksistä huomaa, että pian on aika vetää saalis maalle. Ja jouduttaakseen ratkaisua rouva Ashton vielä lopuksi ryhtyi keinoon, joka oli hyvin sen ajan luonteen ja taikauskoisuuden mukainen, mutta jota lukija epäilemättä on pitävä inhoittavana ja todella pirullisena.