"Jos te, herra", virkkoi herra Ashton, "aiotte tuohon paperiin perustaa jotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen mitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä."
"Herra William Ashton", lausui Ravenswood, "minä pyydän, että te ja kaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani. Jos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin tämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin on se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti hyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon ja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan — ennenkuin sen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte, koska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies — ja hurjistunut mies — enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen on minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä tahdon kuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan — hänen omasta suustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla. Valitkaa siis", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja vasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan vireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi lattiaan päin, — "valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä salissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun morsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin Jumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?"
Kaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja nähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden tuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot. Pappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. "Jumalan nimeen", lausui hän, "kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta palvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin määrään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella tavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että neiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja katuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on rauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi. Voi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri — pitäähän meidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä katkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen hillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin nuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän tahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle kunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut vanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä tavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään teitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon ehdotukseen."
"Ei koskaan!" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut hänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, "ei koskaan tämä mies saa puhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen kanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne. Minä en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne näyttävät", rouva loi silmänsä everstiin, "kovasti peloittavan muutamia samaa sukunimeä kantavia."
"Jumalan tähden, hyvä rouva", rukoili kunnianarvoisa pappi, "älkää kaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei suinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen nähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että teidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne; kenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta."
"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra", vastasi Ravenswood, "ja pysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut menkööt ulos."
"Ravenswood", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään ulos, "tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen."
"Tehkää niin", vastasi Ravenswood, "milloin vain teitä haluttaa."
"Mutta minulla", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, "on etuoikeus päästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka suorittamatta."
"Tehkää miten mielenne tekee", vastasi Ravenswood. "Suokaa minun vain tänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella teidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi."