"Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? — Voitko hyvin?" olivat ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään tytärtänsä.
"Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun näen teidätkin terveenä. — Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.
"Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa, jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä — tyttäreni hengen pelastuksesta — ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on salliva, että pyydämme —"
"Älkää pyytäkö mitään minulta, herra", lausui vieras tylyllä, torjuvalla äänellä. "Minä olen Ravenswoodin nuoriherra."
Seurasi äänetön hämmästyksen hetki, ja tuohon hämmästyksen tunteeseen yhtyi myös muita, pahempia tunteita. Nuori Ravenswood veti viittansa tiukemmalle ympärilleen, tervehti Lucyä ylpeästi ja mutisi muutamia jäähyväissanoja, jotka kuuluivat yhtä epäselvästi kuin ne vastahakoisesti lausuttiin. Sitten hän kääntyi pois heistä ja katosi heti viidakkoon.
"Ravenswoodin nuoriherra!" sanoi valtiosinetinvartia toinnuttuaan ensi hämmästyksestänsä. "Juoskaa jäljessä — — seisahduttakaa hänet — pyytäkää, että hän vain hetkeksi tulisi puheilleni!"
Molemmat puunhakkaajat läksivät juoksemaan vieraan jälkeen. Mutta he tulivat heti takaisin ja ilmoittivat hämillänsä ja sammallellen, ettei herra ollut tahtonut palata takaisin. Herra Ashton kutsui toisen näistä miehistä hiukan syrjään ja kysyi tarkemmin, mitä Ravenswoodin nuoriherra oli sanonut.
"Senhän se juuri sanoi, ettei hän tule takaisin", vastasi mies varovasti, niinkuin ainakin älykäs skotlantilainen, joka ei tahdo olla vastenmielisen sanoman tuojana.
"Kyllä hän virkkoi jotakin muutakin, mies", sanoi herra Ashton, "ja minä tahdon tietää, mitä se oli."
"No sitten, korkea herra", virkkoi mies katsellen maahan, "sanoi hän — mutta eipä juuri voine olla teistä hauskaa kuulla mitä hän sanoi, vaikka ei nuori herra luullakseni sillä mitään pahaa tarkoittanut."