"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"
"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies kuoliaaksi."
"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun hänen rinnassaan."
"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun ulos hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."
"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood, "Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen kovuutensa on aiheuttanut — hän on peräti hävittänyt vanhan aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea eikä viholliselle vastusta."
"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin, herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh — — ihmistappaja siitä syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."
"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood, "kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on sulkenut syliinsä."
"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja niin aionkin tehdä hyvin pian — se on: kun vanha rouva Girnington on kuollut."
"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu hyvistä päätöksistä — mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin tehdään kuin pannaan toimeen."
"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista lajia."