Bucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja iloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän linnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun Ravenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai pelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa sualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli nähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän makaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta eläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. "Tyhmä luontokappale", sanoi hän, "se ei edes muistele kilpatannerta eikä metsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on aivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa rakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta minun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa antaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia tämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada viheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki lyö."
Tämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea laahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi ilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja muurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka olivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan saavutettaville lepäämään.
Ravenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja nerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka veivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo hänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin muisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja kostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi vähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan alkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin korkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus, ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.
Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi, näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä kenties todella olikaan.
Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.
Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta — halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu. Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista. Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen, erittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin tärkeän päätöksen.
Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja, jotka olivat seudulla liikkeellä.
Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja mielihaluilleen.
"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood", hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on, että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi niinkuin laiskiaisesta kerrotaan — me olemme jo melkein syöneet viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."
"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa, ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."