[KAHDEKSAS LUKU.]
Hei! Iloiten kun metsätorvi soi
ja otus kavahtaapi piilostaan,
ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,
loikoisi niinkuin kanto kaatunut,
hyläten ilot luonnon tarjoomat?
Ettwald. I näytös, I kohtaus.
Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme, minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto — tai pakko, joka, niinkuin välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla — oli Wolfs Cragin asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa ei ollut kovin pitkällinen.
Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen, mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.
"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! — Metsämiehet ovat liikkeellä, ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän esi-isienne hautaholvin kivilattia."
"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän liian aikaisen leikinteon. — Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."
"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa — nouskaa! — Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä täältä. — Nouskaa, Ravenswood! — Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä — nouskaa, sanon minä — metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi ulos.
"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät, jotka tulevat niin lähelle meitä?"