"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan", sanoi Ravenswood. "Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?"
"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? — Niin, oikein — ja voinpa teille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan matkaani. — Kuules, Lockhard" — palvelija tuli — "tuopas tänne pieni laukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä huolta — ymmärrätkö?"
"Kyllä, armollinen herra." Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia jatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.
"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani — arvattavasti, sillä, koska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että panin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen tiedän varmaan — ja kenties te olisitte hyvä — —"
Samassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia otti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita tietoja tuosta kapinasta — siksi sitä oli nimitetty — lordi Allan Ravenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli pannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun oikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut siten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin luonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan selvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa tilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja senaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen tutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan ja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka viha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä kohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.
Paperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan syvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän kiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka häneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen lukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut ensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis kivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui häntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan aikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa ja puolustanut hänen käytöstään.
Valtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti teeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä. Kyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän arvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken vielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina luullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli yhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.
"Pyyhi silmäsi, Lucy", virkkoi hänen isänsä; "mitä itket sitä, että isäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora, kunniallinen mies? — Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette minua", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, "jota ette itsekin olisi tehnyt minun sijassani? Suum cuique tribuito (jokaiselle annettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen minä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö ole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että pelastitte rakkaan lapseni hengen?"
"Mutta", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, "se vähäinen avuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston aiheuttama; mutta se, että te piditte minun puoltani, vaikka tiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka taipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli jalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä."
"Loruja!" virkkoi valtiosinetinvartia; "kumpainenkin meistä teki vain oman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin rehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut mahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa — ainakin minä olisin sangen surkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti, vaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin minä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne."