Juuri samalla hetkellä harppasi suuri vinttikoira erakon aitauksen yli. Niinkuin metsästäjät näillä autioilla seuduilla hyvin tietävät, ovat vuohet näöltään ja hajultaan niin likeistä sukua niille metsän eläimille, joita koirat tavallisesti pyydystävät, että parhaitenkin opetetut koirat joskus saattavat käydä mainittujen kotieläinten kimppuun. Puheena oleva koira hyökkäsikin kohta maahan ja rupesi kuristamaan yhtä erakon vuohista, eikä Hobbie Elliot, joka varta vasten hyppäsi alas hevosen selästä ja riensi paikalle, saanut tuota viatonta elukkaa irti apulaisensa kynsistä ennen kuin se jo oli kuolemaisillaan. Kääpiö katseli hetken aikaa kuolevan lemmikkinsä tuskallista väännähtelemistä, kunnes vuohi parka kuolinkamppailussaan nytkähdellen ja vavahdellen ojensi jäsenensä suoraksi. Silloin hän puhkesi raivonpuuskaan, vetäisi tupesta pitkän, terävän puukon eli tikarin, joka hänellä oli päällysviittansa alla, ja oli iskemäisillään koiraa, kun Hobbie huomasi sen, tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Anna tuon koiran olla, mies — anna tuon koiran olla! — Ei Killbuckia saa tuolla lailla kohdella!"
Kääpiön vimma kääntyi nyt nuorta talonpoikaa vastaan; äkillisellä tempauksella, paljoa voimakkaammalla kuin mitä Hobbie olisi arvannut tämmöisen olennon puolelta odottaa, irroitti hän ranteensa ja ojensi tikarin vastustajansa sydäntä kohti. Kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, ja vimmastunut erakko olisi estämättä saanut toteuttaa kostonsa pistämällä aseen Elliotin rintaan, jollei oma sisällinen tunne äkkiä olisi hillinnyt häntä ja pakottanut häntä viskaamaan veistä kauas luotansa.
"Ei", huusi hän, ehdoin tahdoin ryöstettyään itseltään välikappaleen, jolla hän olisi voinut tyydyttää kostonhimonsa, "ei toista kertaa enää — ei toista kertaa!"
Hobbie peräytyi askeleen tai kaksi, peräti hämillään ja hämmästyksissään, kun noin suuri vaara oli uhannut häntä ulkonäöltään niin halvan olennon puolelta.
"Paholaisen voima ja vimma tuossa ruumiintyngässä onkin!" ne olivat ensi sanat, jotka hänen suustansa pääsivät, ja sitten hän pyysi anteeksi onnettomuutta, joka oli ollut syynä heidän eripuraisuuteensa. "En tahdo väittää Killbuckia aivan syyttömäksi ja tietysti minulla on yhtä paha mieli, Elshie, kuin sinullakin, siitä että tapaturma sattui. Mutta lähetän sinulle, mies, kaksi vuohta ja kaksi lihavaa uuhta lisäksi, jotta vääryys tulisi korvatuksi. Sinun kaltaisesi viisaan miehen ei pitäisi kantaa vihaa järjetöntä luontokappaleparkaa kohtaan. Tiedäthän sen, että vuohi ja metsäkauris ovat serkuksia, joten koira oikeastaan vain seurasi luontoaan. Jos se olisi ollut pieni karitsa, niin siinä olisi ollut enemmän moittimisen syytä. Sinulla pitäisikin olla lampaita, Elshie, eikä vuohia, täällä missä on niin paljon koiria liikkeellä — mutta minä lähetän sinulle kumpaakin lajia."
"Heittiö!" sanoi erakko, "sinun julmuutesi on surmannut toisen niistä kahdesta ainoasta olennosta koko maailmassa, jotka minua rakkaudella katselivat!"
"Hyvä, Elshie!" vastasi Elliot. "Minulla on paha mieli siitä, että sinulla on syytä näin puhua; sillä tosiaankaan se ei tapahtunut minun tahdostani. Vaan olisi minun sentään, totta tosiaan, pitänyt muistaa sinun vuohesi ja panna koirat kahleisiin. Mieluummin ne olisivat saaneet repiä parhaan pässin minun lammastarhastani. Kuules nyt, vanhus, sovitaan pois vain ja anna minulle anteeksi! Minua tämä asia surettaa yhtä paljon kuin sinuakin — mutta minä olen kihlannut morsiamen, katsopas, ja siinä syy, luulenpa, etten voi mitään muuta muistaakaan. Molemmat veikkoni kuljettavat parasta aikaa reellä hää-ateriaa, ainakin runsasta osaa siitä, Ratsumiehen vuorijonoa myöten, kolmea kelpo metsäkaurista, parhaita mitkä koskaan ovat hypelleet Dallomlea-vuorella, niinkuin laulussa lauletaan. Niitä ei voitu tuoda suoraa tietä alas hyllyilevien soitten tähden. Minä lähettäisin sinullekin paistinpalan, mutta sinä panisit sen kenties pahaksi, sillä Killbuck on saanut ne kiinni."
Tätä pitkää puhetta, jolla hyväntahtoinen rajalainen koetti kaikin keinoin lepyttää suuttunutta kääpiötä, tämä kuunteli silmät maahan luotuina, ikäänkuin syviin mietteihin vajonneena, ja puhkesi viimein sanoihin: "Luontoko? — Aivan niin, onhan se tosiaankin luonnon tavallista menoa. Väkevät iskevät kiinni ja kuristavat heikot; rikkaat sortavat ja ryöstävät köyhiä; onnelliset (ne nimittäin, jotka ovat niin hupsuja, että luulevat itseään onnellisiksi) loukkaavat onnettomia ja vievät kurjalta hänen ainoankin lohdutuksensa. Mene tiehesi, sinä, joka olet antanut vielä lisää tuskaa jo ennestäänkin onnettomimmalle kaikista ihmis-olennoista — sinä, joka minulta olet hävittänyt sen, jota jo puoleksi pidin lohdutuksenani. Mene tiehesi ja nauti sitä iloa, joka on sinulle kodissasi varattu!"
"Mielelläni", sanoi Hobbie, "veisin sinutkin kanssani, mies, jos vain sanallakin sanoisit, että sinua huvittaisi olla maanantaina minun häissäni. Hääjoukossa ratsastaa sata pulskaa Elliotia — semmoista saattoa ei ole nähty vanhan Preakintowerin Martin ajoista asti. — Minä voin lähettää hakemaan sinua reellä ja siivolla ponihevosella."
"Kutsutko sinä minut tuon halvan lauman seuraan?" kysyi erakko äänellä, joka ilmaisi suurta inhoa.