"Kyllähän minä tiedän", virkkoi heittiö, luoden silmänsä maahan, "että sinulla on suuri valta maan päällä, mistä lienetkin sen saanut. Sinä taidat kaikenlaista, mitä ei kukaan muu ihminen taida, mitä sekä lääkitsemiseen että ennustamiseen tulee. Ja kultakolikot valuvat sateena sinun käskystäsi yhtä tiheään kuin olen nähnyt saarnipuun siementen karisevan jonakuna hallaisena lokakuun aamuna. Kyllä minä tottelen sinua."
"Mene sitten tiehesi, että pääsen sinun inhoittavasta seurastasi."
Rosvo kannusti hevostaan ja ratsasti pois mitään vastaamatta.
Hobbie Elliot oli sillä välin jatkanut kiireesti matkaansa, sillä hän tunsi raskasta ja hämärää pelkoa, ikäänkuin ei kaikki olisi kohdallansa, pelkoa, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onnettomuuden aavistukseksi. Ennen kuin hän ennätti ylös harjulle, jonne hänen tulonsa näkyi, tuli hänen imettäjänsä vastaan, henkilö, jota siihen aikaan pidettiin suuressa arvossa kaikissa skotlantilaisperheissä, niin hyvin keskisäädyssä kuin myös ylimmissä. Sidettä imettäjän ja imetettävien välillä pidettiin niin rakkaana ja likeisenä, ettei sitä ollut lupa koskaan rikkoa. Ja tavallisesti imettäjä tuli vuosien kuluttua asumaan sen luokse, jota hän oli imettänyt, autellen hiukan koti-askareissa ja saaden kaikenlaisia kunnian- ja arvonosoituksia isäntäväeltänsä. Tuntiessaan Annaplen punaisen hameen ja mustan hilkan Hobbie ei voinut olla itsekseen huudahtamatta: "Mikä tapaturma on nyt voinut saattaa meidän vanhan imettäjämme näin kauaksi kotoa, kun hän ei tavallisesti liikahda pyssynkantamankaan päähän kynnyskiveltä? Niin, voihan hän vain olla marjassa, karpaloita tai mustikoita tai muita sellaisia poimimassa suolta ja kankaalta maanantain pitojen kakkuja ja piirakoita varten. Mutta tuon vihaisen, vanhan helvetinkekäleen sanat eivät lähde minun mielestäni! — Vähinkin asia saattaa minut pelkäämään pahoja sanomia. Voi sinua, Killbuck koiraseni! Eiköhän ollut muuallakin kylliksi metsäkauriita ja vuohia, kun sinun piti mennä juuri hänen elukkansa kimppuun?"
Sillä välin oli Annaple, jonka otsalta koko murhenäytelmä oli luettavissa, tulla hoiperrellut likelle ja tarttunut Hobbien hevosen suitsiin. Akan ulkomuoto ilmaisi niin suurta tuskaa, että Hobbiella ei ollut voimaa tiedustella sen syytä. "Voi voi, minun lapsukaiseni!" vaikeroitsi imettäjä. "Älä mene edemmäksi — älä mene edemmäksi — siellä on nähtävänä sellaista, joka voi särkeä jokaisen ihmisen sydämen, saati sitten sinun!"
"Herran Jumalan nimeen, mikä nyt on hätänä?" kysäisi hämmästynyt ratsumies, yrittäen irroittaa suitsia vanhan akan käsistä. "Taivaan tähden, anna minun mennä katsomaan, mikä siellä on hätänä!"
"Voi minua poloista, kun olen elänyt niin kauan, että täytyi nähdä tämäkin päivä! — Koko talo on ilmitulessa, olkiladot kytevinä kekäleinä, ja kaikki karja viety pois. Mutta älä mene edemmäksi — se särkisi sinun nuoren sydämesi, lapseni, kun näkisit, mitä minun vanhat silmäni ovat nähneet tänä aamuna."
"Ja kuka on uskaltanut sen tehdä? Hellitä suitset irti, Annaple — missä on mummoni ja sisareni? — missä on Grace Armstrong? — Herra Jumalani! — tuon noidan sanat soivat yhä korvissani!"
Hän hyppäsi alas hevosen selästä päästäkseen irti Annaplesta ja juosten kiireesti harjun kukkulalle, sai pian omin silmin nähdä sen näyn, jota akka oli hänelle voivotellut. Se olikin tosiaankin sydäntä särkevä näky. Talo, joka hänen lähtiessään oli seisonut yksinäisenä vuoripuron takana ilmaisten talonpoikaista varallisuutta, oli nyt hävitettynä, mustana rauniona. Kaatuneitten, nokisten seinien seasta tuprusi yhä vielä savua. Turvekasa,[11] latorivi, navetat täynnä karjaa, koko sen ajan ylämaan talonpojan rikkaus, jota Elliot paralla oli ollut enemmän kuin monella muulla, oli nyt yhtenä ainoana yönä hävitetty tai ryöstetty. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, ja sitten hän huudahti: "Minä olen joutunut häviöön — perikatoon! Mutta viis minä veisaan kaikesta maallisesta rikkaudesta, paha vain, että se tapahtui viikkoa ennen häitämme! Mutta en minä ole lapsi, että istuutuisin tähän ja rupeaisin itkemään. Jos vain tapaan Gracen ja mummoni ja sisareni kaikki tallella, niin voin lähteä sotamieheksi Flanderiin niinkuin isänikin, ja seurata Bellendenin lippua vanhan Buccleuchin johdolla. Kaikissa tapauksissa täytyy minun säilyttää rohkeuteni, muuten se heiltä kokonaan masentuu."
Miehuullisesti astui Hobbie rinnettä alas päätettyään hillitä oman tuskansa ja koettaa lohduttaa muita toivolla, jota hänellä itselläänkään ei ollut. Laakson asukkaat, varsinkin ne, jotka olivat hänen omaa sukuansa, olivat jo tänne kokoontuneet. Nuoret miehet olivat täysissä aseissa ja huusivat kostoa, vaikka eivät vielä tietäneet ketä vastaan; vanhempi väki hankki apua onnettomalle perhekunnalle. Annaplen mökki, joka oli alempana puron varrella, jonkin matkan päässä hävityksen paikalta, oli otettu väliaikaiseksi suojaksi vanhalle emännälle sekä hänen tyttärilleen, ja varustettu kaikenlaisilla naapurien antamilla huonekaluilla, sillä sangen vähän oli saatu tulipalosta pelastetuksi.