Tähän yllyttävään ehdotukseen suostuivat kaikki nuoret miehet neuvottelujoukossa suurella innolla, mutta samassa alkoi käydä kuiskutus miehestä mieheen: "Tuolla on Hobbie itsekin, mies parka! Ottakaamme hänet päälliköksi!"
Se, jota tapaturma oli kohdannut, oli nyt jo joutunut mäen juurelle ja tunkeutui väkijoukon keskitse, voimatta riehuvien tunteittensa tähden tehdä mitään muuta, kuin vain puristaa naapuriensa ja sukulaistensa käsiä ja ottaa vastaan kädenpuristuksia, joilla he ääneti ilmaisivat osanottonsa. Puristaessaan Hackburnin Simonin kättä, hän vihdoin viimein sai tuskansa puhkeamaan sanoiksi. "Kiitoksia, Simon, — kiitoksia, naapurit kaikki! — Kylläpä tiedän, mitä te tahtoisitte sanoa. Mutta missä he ovat? — Missä ovat — — —" Hänen puheensa keskeytyi, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut mainita nimeltä niitä, joita tiedusteli. Ja saman tunteen vallassa hänen sukulaisensakin, sanaakaan vastaamatta, viittasivat mökille päin, johon Hobbie nyt riensi sisään. Hänen kasvoistaan kuvastui toivottomuuden rohkeutta, niinkuin ainakin, kun ihminen on päättänyt kerta kaikkiaan ottaa selon pahimmastakin. Yleinen ja lämmin surkuttelu seurasi häntä.
"Voi, poika poloista! Voi, Hobbie parkaa."
"Nyt vasta hän saa tietää pahimman pahan!"
"Mutta toivonpa kumminkin, että Earnscliff pääsee tyttö raukan jäljille!"
Tämmöisiä puheita kuului joukosta. Mutta kun sillä ei ollut ketään valittua päällikköä, jäi se mihinkään ryhtymättä odottamaan kovaonnisen miehen takaisin tuloa, totellakseen sitten hänen käskyjään.
Hobbien ja hänen omaistensa kohtaus oli syvästi liikuttava. Sisaret kavahtivat hänen kaulaansa ja melkein tukahduttivat hänet syleilyihinsä ikäänkuin estääkseen häntä katsomasta ympärilleen ja huomaamasta, että vieläkin rakkaampi olento oli poissa.
"Jumala sinua auttakoon, poikaseni! Hän voi auttaa silloinkin, kun kaikki maallinen apu on kuin katkennut ruoko." Näillä sanoilla tervehti vanha muori pojanpoikaansa. Tämä katsahti tuskallisesti ympäri tupaa, pitäen kahta sisartaan kädestä — kolmas oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille. — "Minä näen teidät — minä luen teidät — mummo, Lilias, Jean ja Annot — mutta missä on — (hän keskeytyi puheessaan ja jatkoi sitten, ikäänkuin vain ponnistamalla saaden sanat suustaan) — missä on Grace? Tosiaankin tämä ei ole semmoinen hetki, jolloin sopisi olla piilosilla — nyt ei ole aika hullutella!"
"Voi veli!" "Voi Grace parkaa!" muuta vastausta hän ei saanut kysymyksiinsä, kunnes mummo nousi ja irroittaen hänet hellällä kädellä itkevistä tytöistä, talutti hänet tuolille istumaan. Sitten hän lausui sillä liikuttavalla sydämenrauhalla, joksi totinen jumalisuus, niinkuin laineille pirskotettu öljy, saattaa kipeimmänkin tuskan asettumaan: "Oi lapseni, kun isäsi isä kaatui sodassa ja jätti minut ja kuusi orpoa jäljelle, niin että meillä tuskin oli leivänmurua syödäksemme, suojaa päämme päällä, silloin minulla oli voimaa — ei omaa voimaa, vaan ylhäältä saatua — sanoa: tapahtukoon Herran tahto! — Poikaseni, meidän rauhalliseen kotiimme ryntäsi viime yönä rosvoja, aseet kädessä ja naamiot kasvoilla. He ryöstivät ja hävittivät kaikki ja veivät meidän rakkaan Gracemme mukanaan. Rukoile itsellesi voimaa, jotta sinäkin voisit sanoa: tapahtukoon Herran tahto!"
"Äiti, äiti, älä pakota minua — en voi — en nyt voi — minä olen syntinen ihminen ja kovasydämistä sukua. Naamarit kasvoilla, aseet kädessä — Grace viety pois! Anna tänne miekkani ja isäni eväsreppu — minä tahdon kostaa, vaikka minun sitä varten pitäisi mennä aina helvettiin asti!"