Onnettoman sulhasen oli vaikea niellä tätä kylmäveristä neuvoa; mutta koska hän ei voinut toivoa apua naapureiltaan eikä sukulaisiltaan muuten kuin heidän määräämillään ehdoilla, niin hänen täytyi kuin täytyikin tyytyä siihen, minkä he katsoivat rehelliseksi ja lainmukaiseksi menettelyksi.
Earnscliff pyysi nyt muutamia miehiä avukseen, voidakseen saattaa neiti Veren Ellieslaw'n kartanoon, jonne tämä tahtoi tulla viedyksi viipymättä. Tähän pyyntöön suostuttiin mielellään, ja viisi kuusi nuorta miestä läksi saattojoukoksi heidän kanssaan. Hobbie ei ollut niiden joukossa. Hänen mielensä oli masennuksissa tämänpäiväisten tapausten sekä rauenneitten toiveitten johdosta. Hän meni synkin sydämin kotiin, pitääksensä, niin hyvin kuin voi, huolta omaistensa elatuksesta ja suojasta, ja neuvotellakseen naapurien kanssa siitä, mitä oli tehtävä Grace Armstrongin takaisinsaamiseksi. Muu joukko hajosi mikä minnekin niin pian kun he olivat päässeet suon toiselle puolelle. Rosvo ja hänen äitinsä katsoivat tornista heidän kulkuaan, kunnes he kokonaan katosivat näkyvistä.
IX LUKU
Suuttuneena siitä, että hänen ystävänsä — ainakin hänen mielestään — olivat liian kylmäkiskoisia asialle, joka häneen niin kipeästi koski, oli Hobbie eronnut heistä ja kulki nyt ypöyksin kotiinpäin. "Tulen korvennettava!" kirosi hän, maltittomasti kannustaen perin uupunutta ja horjahtelevaa hevostansa, "sinäkin olet juuri samanlainen kuin kaikki muut. Enkö minä ole kasvattanut sinua ja syöttänyt sinua ja hoitanut sinua näillä omilla käsilläni, vaan nyt sinä kuitenkin horjahtelet ja tahdot taittaa niskani, kun olen pahimmassa hädässä? Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin — kaikkein kaukaisin sukulainen siinä joukossa on minun serkkuni kymmenennessä polvessa, ja yöt päivät olisin minä parhaalla sydänverellänikin ollut valmis heitä auttamaan. Mutta he, minun ymmärtääkseni, pitivät hellemmin huolta tuosta maantierosvosta, Westburnflatista, kuin omasta heimoveljestään. Vaan olisipa jo aika, että Heugh-footin kynttilät alkaisivat näkyä — voi minua poloista!" jatkoi hän muistaen kohtaloansa, "ei Heugh-footista enää loista mitään kynttilää eikä takkavalkeaa! Jollei minulla olisi mummoani ja siskojani ja Grace parkaa, niin olisipa sydämessäni tunne, joka käskisi minua iskemään kannukset tämän luontokappaleen kupeisiin ja hyppäämään tuon louhikkovietteen yli veteen, niin että kaikesta tulisi kerrassaan loppu." Tämmöisen epätoivon vallassa hän käänsi hevosensa mökkiin päin, missä hänen omaisensa olivat saaneet turvapaikan.
Lähestyessään ovea hän kuuli sisartensa kuiskuttavan ja naureskelevan. "Piruko on mennyt tuohon naisväkeen!" kirosi Hobbie parka, "he nauraisivat ja tyrskähtelisivät ja hohottaisivat vaikka parhaan ystävänsä ruumisarkun ääressä. — Mutta olenpa sentään iloinen, että he voivat pitää päänsä niin hyvin pystyssä, nuo hupsut hupakkoraukat. Mutta koko vahingon kuorma onkin minun niskoillani, sehän on totta, eikä heidän."
Näin itsekseen puhuen hän sitoi hevosensa vajan seinään.
"Saatpa nyt tulla toimeen ilman satulavyötä, poikaseni", sanoi hän ratsullensa; "sinä ja minä olemme nyt molemmat typötyhjiä. Meille olisi melkein ollut parempi, jos olisimme ryöpsähtäneet Tarras-kosken syvimpään syvänteeseen!"
Tällä hetkellä keskeytti hänen ajatuksensa hänen nuorin sisarensa, joka tuli juosten ulos ja huusi hänelle puolitukahtuneella äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut väkisin hillitä jotain tunnetta. "Mitä sinä täällä teet, Hobbie, ja puuhailet oriin kanssa, kun täällä on vieras Cumberlandista. Hän on odottanut sinua jo tunnin ajan, jollei kauemminkin? Kiiruhda tupaan, mies, kyllä minä riisun satulan hevoselta."
"Vierasko Cumberlandista?" huudahti Hobbie, viskasi hevosen suitset sisarensa käsiin ja riensi mökkiin. "Missä hän on? Missä hän on?" huusi hän katsahtaen hartaasti ympärilleen nähdessään vain naisia. "Toiko hän sanomia Gracesta?"