Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis, pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla. Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella — päällikkö-arvon merkillä — koristettu kultavitjoilla, jotka olivat useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin hänet tuntisi.
"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"
"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt, paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee. Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika. Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko: kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana. Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani valtikkaankaan vaihtaisi".
Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki, hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon yli.
"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö, tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön puolisoksi."
"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole ollut riidassa heidän kanssansa".
"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti tuon gov chrom'in (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia vastaan? — Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli jotain minulle käskettävää — virka se niin käskysi tulee täytetyksi".
Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin mahdollista lopettaa keskustelun.
"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa — te kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te, yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan, siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".
"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle on turvaunut!"