"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".
"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten osallisiksi — joka on vaarallinen asia — elleivät he samalla toivo saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten tapausten johdosta ruvennen käymään?"
"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin teidänkin".
"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla, että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä kuin Ramornylla?"
"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään häntä ja vihaan häntä".
"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut, kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin, kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette! Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! — Niin, lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran. Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".
"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari; "sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä kaikilla lähiseuduilla".
"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää kuitenkin saada. — Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule — herrani, jota olen palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella, voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä uskollisuudella häntä kohtaan — se sama, jonka huimaa hullutusta auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut, hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi. Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä vimmallansa. — Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon salaisuuksistani — lyökäämme kättä siitä kaupasta — kättäkö sanoin? — vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun kostolleni kuin minä sinulle. — Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette — te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte, kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli mistään sen enemmistä lahjuksista. — Mutta jos intosi tähän hyvään asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".
"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle niinkuin kääpiö kansantungoksessa — rikkaitten ja mahtavien pää on pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".
"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".