"Minä se olen — Olivier Proudfute", vastasi lakintekijä. "Minulla olisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni".
"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä leikkituulella", sanoi Heikki. "Mene tiehes — en huoli nähdä ketään tänä iltana".
"Mutta, veikkonen — hyvä veikkoseni", jatkoi uljas miekkamies ulkona, "minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun katokses suojan alle!"
"Sinua hupsua!" vastasi Heikki. "Eihän yksikään tunkiokukko, ei huonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena, viitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä olet!"
Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää, ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka peittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: "Vanhan kumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut sisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä ruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!"
"Se olisi häpeä minulle", arveli hyvänluontoinen seppä; "ja saattaishan olla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä verenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin haikaraan".
Tätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti teljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran todellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään. Mutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti Olivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja kyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt katsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei ollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis ovensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli surkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä yksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen pelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.
"Mitä se on?" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki lakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. "Mitä hullua melua tää on, mestari Olivier? — Enpä voi nähdä ketään likimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä".
"Anna minulle juomista, veikko kulta", sanoi Olivier; "aivan olen hengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti".
"Minä olen vannonut", virkkoi Heikki, "ettei tässä talossa tule mitään iloa pidetyksi tänä iltana. — Olen arkivaatteissani, niinkuin näet, enkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses väkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee — jos tahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle".