"He eivät uskalla — he eivät uskalla!" huusivat miehet vastaan. "Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja kuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet asesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa ollut. — Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Keskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut arvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin katsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen laittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin tavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja järjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha siinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä kostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti kaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston varmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti hallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti kostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla he toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella tavalla.
Näin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi täyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen tuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet puolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin tietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä makaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen kaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja — sillä aikakaudella enimmin kunnioitettuihin avuihin nähden — niin täydesti ansaitussa arvossa. Huomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei sekään arvoton kuntalaistensa kesken — iloinen lakintekijä Olivier Proudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä yleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki Seppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi nähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi tullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan olisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in Heikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti yleisen hymyilemisen joukossa — niin likekkäin ovat usein kauhistavaisuus ja naurattavaisuus.
"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi", "ja se epäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan".
Mutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen koko tilaisuuden luonteen surulliseksi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!
Heräähän kaupunki. —
Othello 2:nen näyt. 2:nen koht.
Julmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava kelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja aatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he paraiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon, mihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa kuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut, johtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja käsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä tähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu Ramornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut, että siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut kuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku oli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän tarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina kirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan toisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan. Hyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa rakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä Albanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas tarttui heitä molempia käteen.
"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia", virkkoi hän, "kolme yhtä eroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin voimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain lumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä pidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä".