Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies, jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä kuvaeli.
Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut hallitsijansa katseltavaksi.
"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua ilahduttaa — se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt — jos he todella lienevät siihen syypäät — on saanut kehoitusta tai yllytystä vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".
"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".
"Oli suostuvinansa? — ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme sopivaan rangaistukseen. — Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"
"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi, totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse, niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".
"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen sinua vanhempiemme haudan kautta — ja Brucen, meidän ikimuistettavan esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa minun poikaani ja minun valtakuntaani?"
Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.
"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin porvareita vastaan — tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".
"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen heille sekä heidän omaisilleen".