Dryden.

Uljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään vastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla huolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista, kaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian tunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä kaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen entisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi, häneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä tilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan, joka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen liikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva, että hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin takonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä, niinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut, pyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä väriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla mustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla. Hänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä skotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä riippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut muuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli reunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu toppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.

Ylimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää, varakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin komeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli ja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora, miehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista osoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen näön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että syynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli riitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin väkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin juonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan ollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa keneltäkään.

Näin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki sydäntänsä — tämä sykähti siitä — pistänyt poveensa pienen lahjan, jonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten; Valentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se vastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen muotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty; se oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin hienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan rautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:

Ei vahvin rauta
Sydäntä auta —
Kyll' lempi lentää kautta!

Tästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli sepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se, että hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen omalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä hiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn ikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.

Näin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St. Johanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta silloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian varhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos ei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti oli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in Kaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin hyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan niiden kanssa. "Minulla on se etu", ajatteli hän, "että Simo ukko minun puoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä, jotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon vähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla viisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä olla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän siihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee tyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen tarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan."

Nämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein kääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä häämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi ilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä, uljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista verkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt hitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse — tätä pyhää maata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja ave-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului tulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: "Nyt se viivyskelee, jonka olis tarvis juosta."

"Kukas siellä puhuu?" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin hämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen sisällyksen puolesta.

"Yks kaikki kuka se puhuu", vastasi ääni. "Joudu kiireesti, taikka et hyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi."